Ajattelen, siis olen. Entä jos joku muu ajattelee, että minä ajattelen? Ihmisen on vaikea aukottomasti todistaa oikeastaan yhtään mitään ja tähän filosofit kehittivät aikanaan ”terveen järjen” konseptin. Olettakaamme siis, että olemme olemassa ja kokemamme asiat tapahtuvat oikeasti, koska niistäkin asioista saa kehitettyä debatoitavaa (tai vaikka uskonsotia). Minä ajattelen, ja se sattuu, koska julkisuudessa käytävä keskustelu totuudesta vaivaa minua. Elämmekö esimerkiksi totuudenjälkeisessä ajassa? Totuudenjälkeisellä ajalla viitataan siihen, että tunteet ja valheet ovat korvanneet faktat poliittisessa keskustelussa.

Totuus on käsitteenä haastava. Käytämme termiä arkisesti kun puhumme tiedon laadusta, rehellisyydestä ja eettisistä valinnoista tukemassa poliittisia kannanottoja tai perustelemassa uskonnollisia näkemyksiä. Filosofi (tässä tapauksessa oikea henkilö) sanoisi, että totuus on väitelauseen ja empirian välinen relaatio. Väitelause on totta, jos se vastaa vallitsevaa asiantilaa. Tämä näkemys totuudesta on yksi kreikkalais-kristillisen kulttuurimme peruskiviä, ja sen horjuttaminen vaihtoehtoisilla faktoilla aiheuttaa levottomuutta ja voimakkaita vastareaktioita. Miksi juuri nyt totuus pirstaloituu sellaisella tavalla, että se tuntuu erityisen pahalta? Jostain syystä länsimaisen todellisuuden mannerlaatat liikkuvat vastakkain odottamattomalla tavalla, ja ihmiset reagoivat voimalla pahoin. Tämän tekstin on tarkoitus pohtia ihmisen suhdetta ”totuuteen” ja palata vielä tuohon kysymykseen, miksi nyt?

EDUSTAAKO OMA, LÄNSIMÄINEN YHTEISKUNTAMME TOTUUTTA?

Minulle (viitaten subjektiiviseen todellisuuteeni) on selvää, että yhteiskunta tai valtaa pitävät tahot ovat kautta historiamme pyrkineet muovaamaan kansalaisten totuuskäsitystä. Voin viitata esimerkiksi Platonin Tasavaltaan (hän pääsi epäonnistuneesti kokeilemaan valtiomalliaan Syracusassa), Machiavelliin, fasismin nousuun tai Venäjän ja Yhdysvaltojen käymään mediasotaan. Näkemyksemme ympäröivistä tapahtumista muodostuu osin median perusteella. Media taas edustaa omia kaupallisia intressejään sekä poliittisia näkemyksiä, joten miten voisi edes olettaa, että se pyrkisi luomaan neutraalia kuvaa tapahtumista. Oma lintukotomme, Suomi, on poikkeuksellisen suoraselkäinen maa, mutta siitä huolimatta pääministeri käy aktiivista keskustelua kansallisen mediayhtiön uutislinjauksista.

Osana kulttuuriamme pilkataan (tai ihaillaan) huippulakimiehiä, jotka saavat mustan muuttumaan valkoiseksi. Samanlaisen maailman löydämme jo Ciceron tai Aristoteleen retoriikkaopeista. Vallan tai voiton tavoittelemiseksi on hyväksyttävää muovata totuutta. Me tiedämme tämän ja poliitikkojen moraalista tai sen puutteesta on loputtomasti kaskuja. Kuitenkin valehteleva Yhdysvaltojen presidentti saa maailman epäuskon valtaan. Kysyn teiltä hieman provosoivan kysymyksen; monestako vaalilupauksestaan Barack Obama piti lopulta kiinni?

Tässä hieman lisää kysymyksiä. Antoiko Eeva Aatamille omenan (raamatun mukaan)? Sanoiko Churchill kuuluisassa puheessaan ”Verta, hikeä ja kyyneleitä”? Oliko Napoleon lyhyt? Syntyikö Jeesus jouluna vuonna 0? Perustuuko olympialaisissa juostava maraton-matka Marathonin ja Ateenan väliseen etäisyyteen? Ajateltiinko keskiajalla, että maapallo on litteä? Ei on vastaus kaikkiin. Napoleonin tapauksessa kyseessä oli englantilaisten tietoinen propaganda, joka on iskostunut ”faktana” osaksi todellisuuttamme (Sarkozy on muuten jonkin verran lyhyempi kuin Napoleon). Nämä esimerkit ovat kirjasta Maailman paksuin pajunköysi. Kirja nostaa myös esille, että Suomen kansa ei ole tullut Volgan mutkasta nykyisen geenitutkimuksen mukaan. Helsingin Sanomat aloitti erään Suomi 100 vuotta –artikkelinsa napakasti kertomalla, että viimeisimmän tutkimustiedon mukaan Suomen kansa on kotoisin Volgan mutkasta. Kyseessä lienee toimittajan selkärangasta tullut ”tieto”.

HALUEMMEKO EDES TOTUUTTA, VAI VAIN ITSELLEMME SOPIVAN TOTUUDEN? 

Iltapäivälehtien psykologia-artikkeleita lukemalla selviää, että ihmisten totuuskäsitys ei muutu uusien tieteellisten faktojen myötä, vaan ne saavat meidät kaivautumaan syvemmälle omaan ”varman tiedon” poteroomme. Lisäksi pyrimme hakemaan tietomme omaa maailmakuvaamme tukevista lähteistä sen sijaan, että aidosti prosessoisimme kaiken informaation loogisesti tai semanttisesti sen sisällön perusteella. Sosiologian valossa totuudella on perimä; arvot, näkemykset ja faktat hierotaan selkäytimeen lapsuuden aikana eikä kaikilla ole tarvetta lähteä niitä kyseenalaistamaan.

Todellisuutemme on lähtökohtaisesti propagandan kerrostumia ja oman ympäristömme annettuja ”totuuksia” eli toisin sanoa ulkopuoleltamme saatua. Osa antiikin filosofeista uskoi, että meillä on kaikki tieto jo sisällämme, kunhan sen osaa kaivaa ulos. Loogisesti tämä pätee esimerkiksi deduktiiviseen päättelyyn ja matemaattisiin ongelmiin, jotka ovat ratkaistavissa kun osaa hyödyntää aivonystyröitään tehokkaasti. Nykyään voisi ajatella, että tietoa laajemmassa kontekstissa on tarjolla internetin välityksellä. Näin ei ikävä kyllä ole, internet on yksi monista uuden luokkajaon muureista ja vain noin 40% ihmiskunnasta omaa jonkinlaisen pääsyn verkkoon (Internetlivestats). Tämä on parempi kuin ei mitään ja ihmiskunnan kumulatiivinen ymmärrys totuuden monimuotoisuudesta varmastikin kasvaa huimaa vauhtia. Sen voi päätellä esimerkiksi maailman suosituimmista hakusanoista ”Pokemon Go”, ”iPhone 7” ja ”Kim Kardashian”.

TUOTTAVATKO AISTIMME MEILLE LUOTETTAVAA TIETOA? 

Biologinen tai aistienvarainen todellisuus on yhtä lailla häilyväinen. Joidenkin tutkimusten mukaan aivomme kehittää jopa 80% aistihavainnoistamme perustuen aiempiin kokemuksiin. Kun katsot tätä tekstiä, myös teksti fokuspisteen ulkopuolella näyttää tarkalta (eli näkökenttäsi laidoilla). Oikeasti vain pieni piste on tarkka ja muun tekstin tarkkuus on aivojesi tuottama harha. Muistia ei ole myöskään tarkoitettu muistamaan tapahtumia totuudenmukaisesti (tapahtumia, jotka perustuvat jo valmiiksi 80% aivojesi luomiin harhoihin). Muisti on osa evoluution luomia selviytymismekanismeja ja tarinallistaa tapahtumia, jotta osaisit selviytyä tai vältellä vastaavia tilanteita jatkossa. Puhumattakaan siitä miten vähän aistimme ylipäätään havaitsevat ympäröivästä todellisuudesta; moniin muihin eläinlajeihin verrattuna olemme lähes sokeita.

Aivoissa on myös muita kiehtovia ominaisuuksia, jotka eivät välttämättä mairittele ihmistä itsenäisenä ajattelijana (ainakaan siis liberaalia älymystöä, jonka totuuskupla on puhjennut). Daniel Kahneman kirjoittaa esimerkiksi ihmisen autonomisesta ohjausjärjestelmästä, joka ainoastaan ajoittain heittää jotain ”aivoille” prosessoitavaksi. Eräässä tutkimuksessa verrattiin ihmisen kokemusta päätöksenteosta ja päätöksenteon prosessia aivoissa. Selvisi, että päätöksen mekanismi aivoissa on mennyt läpi selvästi aikaisemmin kuin ihminen kokee tekevänsä tietoisen päätöksen. Tietoisuus olisi siten olemassa vain tehostamassa aivojen resurssien kohdentamista haastavissa tilanteissa. Minuuden kokemus, ja siten oma merkityksellisyys, ovat vain illuusiota, jotka ovat kehittyneet miljoonien vuosien saatossa vahvistamaan ihmisen paikkaa syömäketjussa. Sivutuotteena syntyy jumalia, ja ahdistusta kuolemasta, ja niin, tietenkin koko yhteiskuntamme.

VOISIKO TEKOÄLY RATKOA ONGELMAT, JOIHIN OMA ÄLYMME EI RIITÄ? 

Leikkikääpä tällä ajatuksella; ihmisen tietoisuus, joka on aivojen luoma illuusio, luo parhaillaan oppivia keinoälyjä, joilla on oma tietoisuus (teknologinen singulariteetti). Linnunradan käsikirja liftareille on legendaarinen tieteiskirja, jonka mukaan maapallo on tietokone, joka on kehitetty ratkomaan elämän arvoitusta. Sittemmin matemaatikot ovat todistaneet, että elämämme on todennäköisemmin tietokonesimulaatio kuin jumalan tai sattuman luomaa (aiheesta esim. täällä)  Mikäli noissa teorioissa on hitunenkaan totuutta, mikä olisikaan parempi kulminaatio simulaatiolle kuin hetki, jolloin luomme oman tietoisuutemme rajoitukset taaksensa jättävän uuden tietoisuuden?

Kahneman (Thinking, Fast and Slow) esittelee lukuisia tapoja, joilla aivomme valehtelevat meille, kuten taipumuksen tehdä kaikesta jatkuvia malleja. Yksittäiset tapahtumat ja sattumat muokkautuvat jatkuvuudeksi aivoissamme ehkä siksi, että ympäristön tapahtumien ennustaminen on keskeinen osa selviytymistä. Toisaalta illuusio turvallisuudesta tukee esimerkiksi suvun jatkamista. Kuvittelemme tietävämme seuraavien päivien sisällön vaikka meillä ei ole mitään mahdollisuutta ymmärtää aidosti tulevaisuutta. Dave Snowdenin Cynefin Framework tuo samoja ajatuksia liike-elämään; globalisaation myötä ympärillämme on valtava kaaos, jossa suunnitelmallisuus toimii vain hyvin rajallisesti ja vaaditaan uudenlaista ajattelua.

Palaamme filosofiaan myöhemmin, mutta Platonin luolavertaus sivuaa empirististä, kokemusperusteista todellisuutta ja fyysistä subjektivismia. Tarina menee niin, että ihmisiä on kahlittuna luolaan ja heille heijastetaan tulen avulla varjokuvia. Koko heidän todellisuutensa perustuu noihin varjokuviin ja niihin merkityksiin, joita he itse kehittävät varjoille. Saivartelemalla tästä eteenpäin päästään fysiikan kautta todistamaan, ettei edes kahdella identtisellä kaksosella (joilla on täysin sama kokemuspohja ja aistit) voi olla täysin samaa ”näkemystä” ympäröivästä todellisuudesta. He eivät näe tai kuule täsmälleen samoja asioita, koska eivät voi olla täsmälleen samassa paikassa. Oheinen tuore artikkeli käsittelee samaa aihetta.

Paul Sartre tutkiskeli ihmisen eloa kirjassaan Inho (1938). Päähenkilö pohdiskeli, että juuri mikään ei ole tylsempää kuin 40+ -vuotias mieshenkilö, joka on lukenut, kokenut ja matkustellut jonkin verran sillä seurauksella, että uskoo tietävänsä miten elämä toimii. Hän on kuin paikalleen jumittunut hissi universumin ihmeiden edessä (viimeinen kirjoittajan oma tulkinta).

TUOTTAAKO TIEDE MEILLE FAKTOJA? 

Kvanttifysiikka, fysiikka ja matematiikka avaavat meille osittain faktapohjaisen (tämänhetkiseen tieteelliseen tietoon perustuvan) näkemyksen totuudesta, mutta tämä saattaa hämmentää tavallista pallontallaajaa. Aika ei kulukaan eteenpäin, maailmankaikkeus on ainakin neliulotteinen tötterö ja on aidosti olemassa asioita, jotka syntyvät vasta kun ne havainnoidaan (vrt. kuuluuko metsässä kaatuvasta puusta ääni, jos kukaan ei sitä ole kuulemassa). Matematiikka on hieman erilainen eläin historiallisesta näkökulmasta ja Euklidisin teos Alkeet (lat. Elementa) loi pohjan geometriselle todellisuudelle toista tuhatta vuotta. Nykyään puhutaan muodikkaasti disruptioista, mutta 200 vuotta sitten puhuttiin epäeuklidisista ajatuksista, kun kuvattiin fundamentaalisesti uusia ideoita. Matematiikassa oletettiin olevan muuttumaton perusta, jonka päälle kaikki muu rakennettiin ja sen mureneminen oli iso mullistus.

TIETEEN JA MEDIAN EPÄPYHÄ LIITTO 

Huomasin juuri uutisen, jonka mukaan maitosuklaa on terveellistä. Tumma suklaahan on superfoodia jo valmiiksi. Suklaa kiihdyttää stressinlievitykseen tarvittavan hormonin eritystä. Suklaa on kuitenkin myös hermomyrkky ja syömällä muistaakseni noin 124 suklaalevyä voi tappaa itsensä. Japanissa käytetään suolaa itsemurhiin, koska riittävissä määrissä useimmat asiat ovat haitaksi. Uusin Tiedelehti (6/17) mainitsi taas ”urheilupillerin”, joka on ollut lööpeissä silloin tällöin. Tieteen näkökulmasta kyseisen rasvanpolttoa kiihdyttävän aineen on jo yli kymmenen vuotta tiedetty aiheuttavan kasvaimia (hiirille) eli mitään journalistista perustetta uudelle uutiselle ei ole.

Kalifornian luomuviinien myyntiä kiihdytti uutinen, että niissä on kolmekymmentä kertaa vähemmän torjunta-ainejäämää kuin normaaleissa viineissä. Suhdeluku napattiin otsikoihin ja mainitsematta jäi, että tavallista viiniä pitäisi juoda 2300 pulloa päivässä, että päästäisiin ihmisille haitallisiin pitoisuuksiin (lähde: Skepsiksen juhlakirja). Tieteestä voi tehdä klikkiuutisia helposti, eikä tarvitse edes värittää tarinoita, kunhan valitsee shokeeraavan näkökulman. Asioilla on usein monta puolta, ja tieteessäkin (tai tieteen ja median limaisessa rajapinnassa) sanailun taitaja osaa maalata todellisuuden juuri haluamillaan sävyillä.

TIETEELLINEN TOTUUS ON JATKUVA MATKA

Tieteestä suuri osa on teoreettista, ja vaikka teknisesti asiat toimivat tarvitaan tulevien tiedemiesten tuottamia todisteita vahvistamaan asioita suuntaan tai toiseen (vrt. väitelauseen ja empirian välinen relaatio). Suomalaisen Gunnar Nordströmin kehittämä teoria kilpaili Einsteinin suhteellisuusteorian kanssa, mutta havainnot lopulta vahvistivat, että massa taittaa valoa (eli Einstein oli oikeassa). Nordström muuten menehtyi pernisiöösiin anemiaan, joka oli mahdollisesti aiheutunut altistumisesta radioaktiiviselle säteilylle. Täytyykö edes mainita, että aikansa tieteellisen näkemyksen mukaan radioaktiivinen säteily oli hyväksi ihmiselle (ja tarina kertoo, että Nordström olisi nauttinut säteilevistä löylyistä).

Tiedemiehet ovat Suomessakin nostaneet esille mielenkiintoisen kysymyksen politiikan ja tieteen suhteesta; tiedemiehet ovat tervetulleita mukaan keskusteluun pyydettäessä, kun tieteellinen ”totuus” tukee suunniteltuja päätöksiä. Muutoin tiedemiehiä kehotetaan olemaan puuttumatta akateemisten tutkimustulosten kanssa ristiriidassa oleviin hankkeisiin, joita ilmeisesti maassamme riittää. Tämä tukee toki teoriaa ”totuudenjälkeisestä ajasta”, mutta luuletteko, että poliitikot ovat aiemmin halunneet esitellä omaa agendaansa vesittäviä faktoja?

Tiede on myös raadollista kilpailua, jossa yliopistot taistelevat rajallisista määrärahoista laadukkaiden julkaisujen perusteella. Tutkimus seuraa yleensä mallia hypoteesi, tutkimus ja tulosten julkaisu (mikäli hypoteesi pitää paikkansa). Kilpailu houkuttelee luoviin ratkaisuihin hyvän tutkimustavan kanssa ja esimerkiksi naapurimaamme Karoliininen instituutti, joka on keskeisessä roolissa Nobel –valintojen suhteen, painiskelee uskottavuusongelmien kanssa. Suurin osa tieteellisistä tutkimuksista ei johda julkaisuun, koska hypoteesit eivät pidä paikkaansa, mutta tätä tietoa harvemmin julkaistaan. Toisin sanoen me tiedämme valtavan määrän asioita, mitkä eivät pidä paikkaansa, mutta tämä tieto ei ikinä pääse osaksi yleistä tietoisuutta. Tilastotiede toki helpottaa asioiden suhteiden ymmärtämistä. Maailman köyhyys on esimerkiksi puolittunut YK:n raporttien mukaan, eikä siihen tarvittu muuta kuin köyhyysrajan pieni siirtäminen.

KANNATTAAKO TIEDE -LEHTEÄ TILATA? 

Miten tieteelliseen totuuteen tulisi suhtautua? Kyseessä on tämän hetken paras ymmärrys tietystä asiasta ja uusilla alueilla pitkän aikavälin syy-seuraus suhteet ovat vielä hämärän peitossa. Tämän päivän syöpähoidot vaikuttavat (toivottavasti) absurdeilta ja julmilta kymmenen vuoden päästä. Demokritoksen atomit ovat muuttuneet kvarkeiksi, ja niiden jälkeen tulee ehkä lukemattomia muita pienempiä olevaisuuden osasia, joista emme osaa vielä haaveillakaan. Ehkä jonain päivänä lähestymme sokraattista totuutta, ymmärrämme asioiden ytimen ja tiedämme sen, mitä tiedettävissä on. Se saattaa kuitenkin vaatia muutaman sukupolven tekoälyjä ja miljoonia vuosia. Sillä välin luulen, että lukemalla rinnakkaisia tutkimuksia ja niiden vastaväitteitä, ja kyseenalaistamalla voi varmistaa, että oma maailmankatsomus kehittyy eteenpäin (eikä uraudu paikoilleen). Ikävä kyllä se vaatii vaivannäköä, median tarjoilemat ”lööppitiedeuutiset” eivät välttämättä sisällä siteeksikään tieteeksi laskettavaa sisältöä.

Haastan sinut lukemaan täysin oman ”todellisuutesi” vastakkaista sisältöä. Jos olet ateisti, lue nerokas kirjoitus jumalan olemassaolosta. Jos uskot ilmastonmuutoksen, lue sen vastainen tiedeartikkeli. Jos olet suvaitsematon suvakki (tai modernimmin globalisti) kuten minä, lue  poliittisen kenttämme tragikoomisen supertähden, Jussi Halla-Ahon näkemyksiä (jotain muuta kuin sosiaalisessa mediassa kiertäviä blogilainauksia). Usein astumalla avoimin mielin toisen kenkiin oppii enemmän kuin haalimalla omaa näkemystään tukevaa tietoa.

ASUUKO VIISAUS MEISSÄ? 

Filosofia on kaikkien tieteiden isä ja äiti, ja totuus käsitteenä on ollut älymystön ja pohdiskelijoiden huomion kohteena jo tuhansia vuosia. Oikea filosofi ei voisi kysyä ”Mitä totuus on?”, vaan pohtisi ”Mitä me tarkoitamme, kun puhumme totuudesta?”. Jo pelkkä ilmaisu ”totuudenjälkeinen aika” avaisi hankalien kysymysten Pandoran lippaan: ”Minkä totuuden jälkeinen aika?”, ”Mitä on aika?” ja niin edelleen.  Yksi perimmäinen totuuteen liittyvä filosofinen kysymys on, onko olemassa yksi totuus vai ainoastaan subjektiivisia näkemyksiä? Tämä on ylätasolla empiristien ja rationalistien tuhansien vuosien ylitse venyvä taisto, johon Immanuel Kant sai luotua hetkellisen välirauhan. Avaan teille hieman tätä mielenkiintoista pelikenttää.

Protagoras (synt. 481eaa.) tunnetaan ensimmäisenä sofistina (retoriikan opettaja).  Hän pohdiskeli totuuden luonnetta ja hänen lauseensa ”ihminen on kaiken mitta” on jäänyt elämään ja edustaa subjektivismia ja/tai empirismiä. Platonin hieman sekava Theaitetos -dialogi hyökkää Protagoraksen teoriaa vastaan ja vahvistaa, että Protagoras uskoi todellisuuden olevan aina henkilökohtainen ja muovautuvan kokemustemme perusteella. Platon väittää, että tieto on oikea käsitys (eli paljon kiinni käsityksen muodostajan kyvykkyydestä) yhdistettynä selitykseen, joka pilkkoo kohteen osiinsa ja perustelee myös, mikä sen erottaa muista. Kuvaus tiedosta on hieman ontuva, mutta Sokrateen ja Platonin leirin käsitys ”ideasta” on mielenkiintoisempi kun keskustellaan totuudesta. Idea on asioiden ydin, eli jokin, joka saa meidät tunnistamaan kaikki eri pöytämallit ja erilliset pöydät pöydäksi. Nykymaailmassa puhutaan universaaleista ja partikulaarista (ontologia), ja tämä on yksi harvoista Platonin ajatuksista, joka on kantanut relevanttina meidän päiviimme asti. Asioilla on ydin, jota voimme lähestyä rationaalisesti tai se on jo valmiiksi osa meitä ja tunnistamme sen intuitiivisesti.

Protagorasta ei kuitenkaan pidetä empiristien esitaistelijana, vaan Aristotelestä. Ajatuksen ytimenä on, että ihmisen todellisuus muovautuu ainoastaan hänen kokemuksiensa kautta. Biologia, sosiologia ja vaikka aivotutkimus tietyssä mielessä tukevat tätä käsitystä; todellisuutemme muovautuu pitkälle ympäristömme kautta (lapsuuden vaikutteet, koulu jne.) ja toisaalta aivomme generoivat itse suurimman osan aistihavainnoistamme perustuen aiempiin kokemuksiimme (tekstin lukeminen vaikka kirjaimia puuttuu tai reagoiminen tunnistettuihin vaaratilanteisiin). Verrattuna kollegoihinsa Aristoteles edusti usein maalaisjärkeä, kun taas Platon edusti vielä osin mystisismiä ja kehitti esimerkiksi kristinuskoon siirtyneen dualismin (sielun ja ruumiin erottaminen). Aristoteleen oma muoto-oppi kuitenkin on vähintäänkin psykedeelinen verrattuna idean käsitteeseen, joten koen hänet hieman kyseenalaisena kokemusperäisen todellisuuden puolestapuhujana.

VOISIKO TOTUUS OLLA HENKILÖKOHTAINEN MATKA? 

Käytännössä tieteen aikakaudella molemmat maailmat elävät käsi kädessä; tieteelliset teoriat todennetaan havainnoilla ja toisaalta ei-mitattavaa tietoa pidetään jopa hieman turhan jyrkästi huuhaana. Kysehän voi olla vain siitä, ettei tiede ole vielä kehittynyt ymmärtämään mistä on kyse (emme esimerkiksi tiedä miksi jää on liukasta, vaikka harva tuskin kieltää ilmiötä). Yksilötasolla kyseenalaistava ja ylipäätään kehittyvä suhde totuuteen syntyy kriisien tai opiskelun / pohdiskelun kautta, luontainen uteliaisuuskaan ei ole haitaksi. Esimerkiksi harras uskovainen, kohdatessaan valtavan kärsimyksen, voi kyseenalaistaa Jumalan rajattoman rakkauden. Stephen Fry tiivisti tämän epäilyn sanomalla, että Jumalaa ei voi olla olemassa, koska kukaan kaikkivoipa ja rakastava olento ei antaisi lapsille luusyöpää.

Jumala toimikoon aasinsiltana eksistentialismiin, jonka isänä pidetään 1800 –luvulla vaikuttanutta tanskalaista Soren Kierkegaardia. Kierkegaard esitti, ettei Jumalan olemassaoloa voi todistaa. Siksi häntä, vaikka olikin erityisen harras uskovainen, pidetään myös ateismin tukijana. Hänen mukaansa suhde Jumalaan on henkilökohtainen, ja hän kirjoittikin useilla eri nimillä, siten että kirjoittajan ja kirjojen henkilöiden näkemykset edustivat erilaisia näkökulmia todellisuuteen. Kierkegaard lausui, että ”Subjektivismi on totuus”, mikä laittaa hänet empiristien puolelle osana taistoa totuuden luonteesta. Hahmojensa kautta Kierkegaard myös väitti, että henkilökohtainen todellisuus on matka, joka voi liittyä henkilön ikään tai vaihdella riippuen kontekstista. Mies voi olla samaan aikaan kypsä ja vastuullinen perheenisä, mutta silti lapsenomainen kadehtiessaan naapurin autoa. Yksinkertaistetusti (tasojen määrä vaihtelee tulkitsijasta riippuen) Kierkegaard määritteli olemiselle kolme tasoa, joista ensimmäinen oli esteettinen, toinen eettinen ja kolmas uskonnollinen. Esteettinen voi olla tiedostaen tai tiedostamatta ja tämä henkilö jahtaa nautintoja, aineellisia hyödykkeitä tai vaikka näyttävää uraa (arvotus). Eettinen taso tarkoittaa oman roolinsa täyttämistä muiden hyväksi eli esimerkiksi virkamies tai vaikka perheenisä, joka laittaa velvollisuuden muita kohtaan itsensä edelle. Uskonnollinen taso taas tarkoittaa sydämensä suuren intohimon tai totuuden löytämistä ja elämänsä omistamista sen palvelemiseen. Ihmisen kehittyminen on siis matka, joka voi olla lyhyt tai hieman pidempi, ja oman totuuden löytäminen on keskeinen osa yksilön kehittymistä.

Filosofialla ja tieteellä on lukemattomia alahaaroja, jotka tutkivat olemassaoloamme ja meidän kykyämme hahmottaa sitä. Tämä liittyy myös siihen mitä on tieto, miten tieto määritellään ja miten jokin asia voidaan tulkita totuudeksi. Voi olla useita loogisesti oikeita, mutta eriäviä näkemyksiä totuudesta tietyn aiheen suhteen. Ehkä olisi helpompaa puhua rationaalisista näkökulmista. Näkökulmia erottaa ainakin näkökulma, eikö niin? Eksistenssifilosofin, kvanttifyysikon, sosiologin, sahanomistajan ja biologin totuudet samasta asiasta ovat erilaisia. Toinen hankalampi totuuksia erottava tekijä on arvomaailma. Talouteen perustuva tai humanistinen politiikka voivat olla molemmat aukottomasti perusteltavissa, mutta varsinkin yhteiskunnallisella tasolla etiikka tai moraali tulevat mukaan keskusteluun. Sen sijaan, että puhuttaisiin arvoista, asiat muuttuvat hyviksi ja pahoiksi ja eriävät näkökulmat valheiksi. Kun mennään asioihin, jotka konkreettisesti jakavat kansakuntia kuten abortti, terrorismi tai maahanmuutto, eri näkökulmien hyväksyminen oikeiksi muuttuu milteipä mahdottomaksi. Sodassa ja politiikassa vastustajien demonisointi on osa peliä ja omilla aivoillamme on samanlainen taipumus mustamaalata erilaisia arvoja edustavia ihmisiä tai ryhmiä.

VIIMEINEN SANA TOTUUDESTA?

Vaikka tarina polveili, eikä välttämättä seurannut perinteistä juonta, siinä oli tietty järjestys. Pienet tarinat ja näkökulmat ovat kuin kiviä joen virtauksessa ja toivon, että törmäsit niihin tietyssä järjestyksessä. Punaisena lankana on, että samasta aiheesta voi olla monta totuutta, ja niitä ei yleensä voi erottaa faktoilla vaan arvoilla. Kierkegaardia mukaillen; yksilön tärkein matka on oman totuuden löytäminen. Kun tietää mihin uskoo, voi valita kaikista maailman totuuksista ne, joiden puolesta taistelee. Tämän kolikon toinen puoli on vielä tärkeämpi konfliktien riivaamassa maailmassa. Kun osaa katsoa omaan sydämeensä, pysyy näkemään myös muiden sydämiin. Ymmärtämällä, että totuuksia löytyy maailmastamme täsmälleen sama määrä kuin ihmisiä, voimme hävittää tuhoisat uskomusjärjestelmät. Nimittäin sellaiset, jotka lokeroivat ja demonisoivat kokonaisia väestöryhmiä ja oikeuttavat huonon kohtelun ja äärimmillään jopa väkivallan.

Entä alkuperäinen kysymys, miksi olemme siirtyneet totuudenjälkeiseen aikaan?  Liberaali ja ylimielinen älymystö (johon lasken itseni) on kuin Sartren 40+ -vuotias mies, joka kuvitteli tietävänsä miten maailma toimii. Ja mitä tapahtuu kun näkemyksesi osoittautuu vääräksi? Natoon kurottava Suomi saa yllättäen kylmän suihkun kun alkaa selvitä, että Yhdysvaltojen presidentillä on suhde perinteisen arkkivihollisemme, Venäjän kanssa. Tasa-arvoista skandinaavista teknologian ja designin edelläkävijämaata edustetaankin yllättäen Ku Klux Klanin huppu päässä. Se tuntuu pahalta, joten kaivaudut syvemmälle oman todellisuutesi poteroon ja alat kutsua muutoksen tuojia haukkumanimillä. Eikö totuudenjälkeinen aika ole synonyymi sille, että perinteisten valtarakenteiden horjuttajat ovat valehtelijoita? Voisivatko ”populistiprofeetoiden villitsemät idiootit” olla kuitenkin tavallisia ihmisiä, jotka voivat huonosti? Jätän tämän ajatuksen jatkamisen Noam Chomskylle ja päätän kirjoituksen ainoalla mahdollisella tavalla, nimittäin myöntämällä etten tiedä mikä on totta.

Teksti Peter Lindberg, kuva Jari Koskinen

Tämän tekstin kirjoittaminen oli vaikeaa. Pyydän anteeksi prosessissa tuhotuilta kahvilitroilta ja metron laseilta, joiden läpi olen tuijottanut apaattisen näköisenä. Kiitän Jari Koskista ja Markku Nurmista, jotka pyysivät minua kirjoittamaan. Tekstin ollessa viimein valmistumassa, pyysin niin sanottua ”sanity checkiä” kahdelta oikealta filosofilta, Olleilta Mäkelä ja Ahlroos. Lämmin kiitos näkökulmista, neuvoista, ja kannustuksesta. Suurin kiitos kuuluu tietenkin aina vaimolleni, jota ilman en osaisi edes hengittää. 

Mainokset