Näyttää vahvasti siltä, että Suomen pahin ongelma ja uhka on näköalaton lyhyen tähtäimen työ ja liiallinen konkretia.

Kuvitelkaapa henkilöä, joka juoksee metsässä, mutta katse on suunnattu vain kenkien kärkiin. Siinä käy lopulta huonosti ja pää kolahtaa mäntyyn. Toinen vertauskuva voisi olla bussi täynnä ihmisiä ja kuski, joka tuijottaa vain peruutuspeiliin samalla kun ajaa kovaa vauhtia mutkaisella tiellä. Siinäkään ei voi käydä hyvin.

Aivan erityisesti arjen ylivalta näkyy yritysten toiminnassa, tuloksia kun täytyy tehdä tässä ja nyt. Sitä ei kuitenkaan nähdä, että merkittävä osa työstä on näennäistekemistä. Aikaa kuluu huonosti järjestettyihin ja turhiin kokouksiin sekä kankeisiin järjestelmiin ja työn tulosten kannalta liialliseen raportointiin. Koskaan ei näytä olevan aikaan ennakoida pidemmälle tulevaa ja katsoa laajemmin, mitä voisi ajatella ja tehdä toisin. Pääosaa näyttelee osin tiedostamaton saman toisto.

Hyvin käytännönläheisen, näköalattoman tekemisen valtaamaan arkeen liittyy sanonta:

Aina on niin kiire soutaa, ettei ehdi käynnistää perämoottoria.

Ongelmia tai uhkia ei kyetä tunnistamaan ja ratkaisemaan yhdessä. Jatkuvissa ongelmissa vellominen aiheuttaa ihmisissä turhautumista ja kyynisyyttä.

Olin tässä taannoin seuraamassa erääseen hankkeeseen liittyvää teollisuuden edustajan puheenvuoroa. Puheessa nousi toistuvasti esille lähinnä vain hinta, samalla kun kuitenkin tuossakin hankkeessa tavoitteena on nostaa jalostusastetta, kehittää osaamista ja luoda Suomeen työpaikkoja. Tämä ongelma on yleistettävissä lähes kaikkialle. Näköalattomuus ja liiallinen keskittyminen vain silmien edessä näkyvään konkretiaan estää tehokkaasti strategista kehittämistä.

Muutoksen fasilitaattorina huomaan, että löytyy paljon ihmisiä, jotka eivät näytä ymmärtävän vähänkään abstraktimpaa ajattelua. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että heidän on vaikea ajatella vaihtoehtoja, jos ne menevät ohi arjen käytännön kokemusten.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Kannattaa ottaa huomioon, että toimintaympäristö on käymässä yhä kompleksisemmaksi, nopeammin muuttuvaksi ja epävarmemmaksi. Nopeiden muutosten takia perinteinen suunnittelukulttuuri on muuttumassa pitkiä prosesseja vältteleväksi suunnitteluksi tässä ja nyt. Suunnittelua ja päätöksiä tehdään historia-, tilanne- ja tulevaisuustietoisesti yhdessä kehittäen. Nopeat konseptit ja kokeilut ovat myös vastaus nopeasti muuttuvaan toimintaympäristöön.

Turbulentin toimintaympäristön takia suunnittelua organisaatioissa kannattaakin tehdä jatkuvasti monella tasolla samaan aikaan (ks. kuva). Vain tuttuun konkretiaan keskittyminen vaikeuttaa kehittämistä ja kehittymistä. Ihmisille voi jäädä tuntu, että tässä junnataan paikallaan ja jutut sen kun kiertävät kehää. Huomioitavaa on myös, että strategiatkin ovat yhä useammin perustaa ja visiota myöten auki kokonaistilanteen mukaisille, joustaville korjausliikkeille, ja strategia on enää harvemmin pöytälaatikkoon loppusijoitettava nivaska paperia. Srategioista on tulossa yksikertaisia tahdonilmauksia monimutkaisen konsulttijargonin asemesta.

Nykyajan edelläkävijät hyödyntävät organisaation omaa joukkoälyä, ja törmäyttävät kehittämistyössään eri näkökulmia ja hyvinkin erilaisia osaamisia, puhumattakaan siitä että hyvin fasilitoidun yhteissuunnittelun (co-design) avulla kehittämiseen voi osallistua johto ja työntekijät, asiakkaat ja käyttäjät, yhteistyökumppanit ja ulkopuoliset asiantuntijat.

Avainasemaan on minusta nousemassa ennakointi- ja muutoskyvykkyys. Nopeiden muutosten ja kompeksisuuden keskellä pärjää parhaiten, jos ennakoi jatkuvasti tulevaa, kehittää ja kokeilee jatkuvasti uutta, etsii ja hyödyntää uusia rajapintoja, disruptioita ja mahdollisuuksia. Olennaista on kehittää toimintaa ennakkoluulottomasti ja rohkeasti yli siilojen, yhdessä suunnitellen ja työtä tehden.

Yksilökin pärjää paremmin, kun hän suuntaa katseensa kenkien kärjestä pidemmälle. Ja onnistuu vielä paremmin, jos tekee tiivistä yhteistyötä muiden kanssa.

Konkretiaa unohtamatta.

Teksti ja kuva Jari Koskinen

Mainokset