Tämä blogiteksti käsittelee demokraattisten yhteiskuntien tulevaisuuksia ja pyrkii kuvaamaan niitä luovan työn näkökulmasta käyttäen kiinnekohtana sitä tietyllä tapaa itsestäänkinselvää tieteiden ja taiteiden välistä dualismia, joka monesti jää täysin huomiotta  niin taiteita, tieteitä kuin yhteiskuntiakin pohdittaessa ja analysoitaessa.

Jotta tulevaisuudesta voidaan sanoa jotakin tähdellistä, on näkymä sidottava johonkin kontekstiin, perusteltava jollakin kehityskululla. On katsottava taaksepäin, löydettävä olennaisia kausaalisia suhteita ja analysoitava muutoksia liikkeellepanneita voimia ja suhteutettava ne jotenkin nykyisiin muutospaineisiin. Kuten kaikessa muussakin, myös taiteiden kohdalla on tulevaisuuden hamottamiseksi katsottava vähintään toisella silmällä menneeseen.

INSTINKTIIVINEN VAI HARKITTU

Michael Tilson Thomas puhuu esitelmässään (länsimaisesta) musiikista kahden muuttujan kautta. Olennaisinta musiikissa (ja miksei taiteissa yleensäkin) on hänen mielestänsä se, mitä kuvataan ja se, miten kuvataan. Varhaisin suuri muutos länsimaisen taidemusiikin historiassa on ollut siirtyminen jumaluuden kuvaamisesta ihmisyyden esittämiseen. Toisaalta se, miten asioita taiteessa kuvataan on Thomasin mukaan jatkuvaa tasapainoilua instinktiivisen (improvisoidun) ja harkitun (sävelletyn) välillä.

Tieteiden kehitysaskeleet ovat vuosikymmen vuosikymmenen perään sekä luoneet uutta tietoa ja ymmärrystä ihmisenä olemisesta että synnyttäneet uusia tapoja taiteen tuottamiseen, käsittelemiseen ja jakamiseen. Siinä missä notaatiojärjestelmien kehitys on mahdollistanut loppuun asti harkitun sisällön siirtämisen muuttumattomana paikasta toiseen (ja ajasta seuraavaan), on äänitysteknologia tehnyt saman improvisaatiolle. Kuvaisin näiden muutosten tapahtuneen (ja tapahtuvan) makrotasolla, seuraavassa lyhyt pohdinta mikrotason muutoksien ajureista. Palaan tuonnempana käsittelemään sitä, miten tieteiden ja ihmiskäsityksen muutokset ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat taiteisiin.

HÄNTÄ HEILUTTAA KOIRAA

Musiikissa olennaisimmat mikrotason muutokset liittyvät siihen, missä musiikkia kuunnellaan – tai kääntäen ajateltuna: minkälaisessa ympäristössä käytettäväksi musiikkia sävelletään (tai tallennetaan). David Byrne puhuu varsin tiiviissä esityksessään rakennetun ympäristön vaikutuksesta musiikkiin ja käy turhia pysähtelemättä läpi musiikin historian varhaisesta kirkkomusiikista areenarokkiin käyttäen punaisena lankana arkkitehtuuria ja akustiikkaa sekä niiden vaikutusta esitetyn musiikin luonteeseen kussakin ajassa ja erilaisissa oloissa. Nämä muutokset ovat pitkään olleet ns. orgaanisia; käytössä oleva tila on osaltaan ollut määrittämässä ehtoja ja lainalaisuuksia käytettävälle musiikille. Olemme kuitenkin jo pitkään tarkoituksella ja suurilta osin kuuntelevan yleisön tiedostamatta aktiivisesti muokanneet jo olemassa olevaa musiikkia, jotta se sopisi paremmin niihin ympäristöihin, joissa sitä oletettavimmin kuunnellaan.

Byrnekin tarttuu äänitysteknologian ja radion synnyttämään jakoon esitetyn ja äänitetyn musiikin välillä. Vaikka hän keskittyy rakentamaan tarinansa arkkitehtuurin ympärille, hän käsittelee myös kenties tärkeintä musiikin kuuntelemiseen vaikuttanutta yksittäistä ilmiötä sitten radion, eli autoilua, ja kohtelee ajoneuvoa yhtenä akustisena ympäristönä muiden joukossa. Ympäristönä, jota varten on kehitetty ja kehittynyt ihan omanlaisensa, juuri siihen kontekstiin istuva musiikkinsa.

Yleisesti ottaen radio on ollut oiva aisapari kaikelle musiikille, jonka ”luontaisen esiintymisympäristön” akustiset haasteet ovat vastaavanlaisia kuin ne, joihin törmätään musiikkia autoissa kuunneltaessa. Musiikkia, jossa äänenvoimakkuuden muutoksilla on merkittävä rooli ei paljon autoradioissa kuule. Ja silloinkin kun kuulee, on musiikki kompressoimalla pakotettu mahtumaan kapeaan dynaamiseen vaihteluväliin ja rengas- ja moottorimelun häiritsemiä taajuuksia on signaalissa korostettu. Jos menneiden aikojen musiikkiia rajoitti erityisesti se, minkälaisessa ympäristössä sitä esitettiin, nykyisin tyypillinen kuuntelemisen ympäristö siis vaikuttaa olennaisesti siihen, minkälaiseen muottiin pakattua musiikkia kuultavaksemme saatetaan. Yhtäältä katsottuna mikään ei ole muuttunut ja toisaalta nähtynä olennainen rajanmäärittäjän rooli näyttäisi olevan siirtymässä tuottajalta (sanan varhaisemmassa merkityksessä) kuluttajalle.

Miten jatkossa? Määrittääkö musiikissa tapahtuvia muutoksia lähitulevaisuudessa kenties eniten kuulokkeet, Toyotan äänieristys tai moottorimelun katoaminen sähköautojen yleistymisen vuoksi? Lie myös olennaista kysyä, miten rakennettuun ympäristöömme pikkuhiljaa tunkeutuva muuntuvuus ja muunneltavuus vaikuttavat musiikkiin tai laajemmin taiteisiin? Entä minkälaisia akustisia ominaisuuksia voimme odottaa virtuaalitiloilta? Itse uskallan odottaa virtuaali- ja lisätyn todellisuuden sovelluksien fokuksen siirtyvän visuaalisuudesta  yhä enenevästi kaikkia ihmisen aisteja stimuloiviksi kokonaisuuksiksi, joissa visuaalisten elementtien lisäksi tarjotaan niin audiaalisia, olfaktorisia kuin kosketukseenkin perustuvia ärsykkeitä.

YMMÄRRYS IHMISYYDESTÄ

Tulevaisuuksien taiteet rakentuvat tyystin erilaisen ihmiskuvan ja ihmisyyden varaan kuin tänään. Minkälainen tuo kuva on riippuu varsin paljon tieteen ja teknologian kehityksestä. Me voimme mukautua muutokseen intuitiivisesti tai pyrkiä aktiivisesti määrittämään tai muotoilemaan tuon teknologisen tulevaisuutemme. Oli ihmisyyden seuraava ”paradigma” minkälainen hyvänsä, uskaltanemme ennakoida sen vaikuttavan myös yhteiskuntajärjestelmiimme. Kuten jo niin monta kertaa aiemminkin.

Romantik der Gegenwart -äänilevyn kansitekstissä nimettömäksi jätetty kirjoittaja toteaa 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alun tieteellisten läpimurtojen ja kaupallisten innovaatioiden muuttaneen ihmisten elinympäristöjä ja samanaikaisesti ihmiskuvaa ja käsitystä ihmiselosta niin olennaisesti, ettei taiteissa tapahtuneita radikaalejakaan muutoksia voida pitää millään lailla yllättävinä. Alla vapaasti muokattu ja referoitu käännös osasta tekstiä;

Naparetket (1909/1911) saivat maailman vaikuttamaan entistä rajallisemmalta ja kymmenisen vuotta varhaisemmat innovaatiot, s.o. lentokone (1903) ja sukellusvene (1898) synnyttivät tilanteen, jossa ihmiskunta ei ollut enää sidottu kulkemaan pallomme pinnalla. Maailma oli olennaisesti pienentynyt myös kommunikaation nopeutuessa transatlanttisen merikaapelin (1867), puhelimen (1876) ja kaukokirjoittimen (1898) myötä. Vähän myöhemmin Einsteinin suhteellisuusteoria rikkoi newtonilaisen ajatuksen ajan ja tilan absoluuttisuudesta ja Freudin ja seuraajiensa käsitys alitajunnasta viettien pääasiallisena käsittelijänä oli jyrkässä ristiriidassa kartesiolaisen rationalsimin kanssa. Kaikkien perspektiivien uusiutuminen synnytti kultturisen kriisin, sillä länsimainen ajattelu oli liki kolmen vuosisadan ajan nojannut vahvasti nimenomaan Newtoniin ja Descartesiin. Jos ihmisen tapa nähdä maailma ja oma paikkansa siinä ei enää päde, on löydettävä jokin uusi näkemisen ja kokemisen tapa.

Taiteiden kehitys ja muutos tuona samana ajanjaksona heijastelee samaa ihmisenä olemisen kriisiä. 1400-luvulta alkaen maalaustaiteissa oli käytetty perspektiiviä luomaan kaksiuloitteiselle pinnalle kolmiulotteisuuden illuusioita. Yhtäkkiä 1900-luvun alussa perspektiiviä ei enää tarvittukaan asioiden jäsentämiseksi. Perustettiin koulukuntia ja asetettiin filosofisia tavoitteita, pian syntyi uusia tavoitteita ja uusia koulukuntia. Niiden määrä ja monimuotoisuus kertovat siitä kuinka kateissa suunta yleisesti oli ja eritoten kuinka kovasti sellaista kaivattiin. Syntynyttä ongelmaa lähestyttiin kahdella olennaisesti toisistaan poikkeavalla tavalla, subjektiivisesti eli ekspressionistisesti (kuten Matisse, Chagall tai Dali) ja objektiivisesti, älyn ja logiikan varaan rakentaen (kuten Picasso varhaistöissään, Mondrian tai Leger).

Myös kirjallisuus kuvasti aikansa suunnattomuutta. Runoudessa rikottiin riimin ja rytmin kahleet ja kertomakirjallisuus suunnisti kohti sisäistä monologia. Säveltaiteissa kyseenalaistettiin teosten muotoseikat ja tonaliteetti – jotkut pyrkivät ja onnistuivat siirtämään niitä teoksiinsa osin muokattuina ja mukailtuin ja toiset, esim. Schönberg, luopuivat niistä täysin. 

Vaan eivät tyytyneet uuden ihmis- ja maailmankäsitysten valloilleen päästämät voimat järkyttämään totuttuja muotoja ja rakenteita vain taiteiden saralla. Yhteiskuntien päätöksentekojärjestelmät tulivat kyseenalaistetuiksi ikään kuin puolivahingossa; kuva ihmisestä ja yksilöstä oli muuttunut, joten myös ymmärryksen yksilön ja yhteisön suhteesta oli muututtava. Ja vaikka suoran jatkumon rakentaminen tieteiden ja taiteiden murroksesta maailmansotiin olisikin jokseenkin naurettavaa, voitaneen sanoa, ettei kaksikaan riittänyt putsaamaan pöytää siinä määrin, etteikö maailmaan olisi sittemmin mahtunut yhtaikaisesti kahta tai useampaa ainoaa oikeaa kuvaa yksilöstä yhteiskunnan osana.

VIIMEISEN VALLANKUMOUKSEN HARHA

Olemme jälleen astumassa uuteen aikaan, määrittämässä ihmisyyttä uudelleen – osin yhteiskunnallisten muutosten seurauksena, osin aktiivisesti ihmisyyttä muokaten. Verkottunut maailma, globalisaatiokehitys, s.o. kokolailla uusi maailmankylä on jo muuttanut yhteiskuntiamme rajulla kädellä. Kansallisvaltiot tuntuvat kuuluvan ”vanhaan maailmaan” siinä missä alustatalous ja teknologiset ekosysteemit siihen johonkin määrittelemättömään uuteen. Samanaikaisesti tieteen ja teknologian kehitysaskeleet luovat eteemme potentiaalisia tulevaisuuksia, jotka vain hetki sitten kuulostivat scifiltä. Ihmisen ja koneen yhteensulautuminen (kyborgit), työn automatisoituminen yhdisettynä elinajan rajuun pidentymiseen  (ihmisten ajankäytön ennennäkemätön vapaus),  teknologinen singulariteetti ynää muut mahtuvat kaikki ennakoitujen ilmiöiden joukkoon. Eikä näistä tarvitse kuin yhden toteutua ja ihmiskunta on pakotettu määrittelemään itsensä uudelleen.

Toistaiseksi demokraattiset yhteiskuntajärjestelmät ovat osoittaneet mitä vahvinta resilienssiä. Suuretkaan kulttuuriset mullistukset eivät ole pahasti kyseenalaistaneet päästöksentekokoneistojen legitimiteettiä. Mutta kipuiltu on jo siinä määrin, että järjestelmät alkavat natista liitoksissaan. Näkyvimmät protestiliikkeet tuntuvat täysin ymmärrettävästi huutavan paluuta menneeseen, aikaan jossa koti, uskonto ja isänmaa ovat jälleen arvossansa. Ja ovathan kotien, uskontojen ja isänmaiden merkitykset heikenneet – minkä tarkoituksella ja minkä puolivahingossa. Syypääksi on paremman puutteessa löydetty toiset ideologiaa tihkuvat kolme sanaa: vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Ja tässä kohtaa minun on vaikea pysyä Haidereiden, Trumpien, Orbanien, Farage’ien ja Soinien ajatuksista kärryillä. Ei konservatiivisia arvoja uhkaa sosialismi sosiaalidemokratia tai myyttinen vihervasemmisto vaan tulevaisuus – ja se sama tulevaisuus uhkaa myös sitä sosiaalidemokratiaa. Eihän työväenliikkeellä ole tehtävää maailmassa, joka ei rakennu työn varaan.

Me elämme siinä harhassa, että viimeinen vallankumous on nähty ja tehty. Kapitalsmin voitto neuvostoliittolaisesta quasi-sosialismista on saanut meidät sokeiksi. Taiteen ja kulttuurin aloilla on kenties pysytty jotenkuten hereillä – vaikka tunnetuimmat ja eniten yhteiskunnissamme vaikuttavat tulevaisuuskuvat alkavat jo olla varsin vanhoja. Fritz Lang, Aldous Huxley ja George Orwell varmaankin kokisivat määrätöntä pettymystä jos tietäisivät dystopioidensa olevan yhä tänään relevantteja. Ehkä ajallemme ominaista on se, ettei taiteita ja tieteitä enää kyetä näkemään itseisarvoina, laajempina pyrkimyksinä kaikkeuden kuvaamiseen ja ihmisyyden edistämiseen. Niiden merkittävyys ja olemassaolon perusta pyritään mittaamaan dollareissa, euroissa ja yuaneissa. Suomalaisesta näkökulmasta katsottuna lohdullista on se, ettei suomalaisella tieteellä tai taiteella ole globaalisti katsottuna minkäänlaista merkitystä. Me emme voi tulosohjautuvalla tiedepolitiikallamme hidastaa maailman muuttumista, korkeintaan vaikeutamme omaa sopeutumistamme tuleviin muutoksiin.

Ikää alkaa myös olla kenties ainoalla proaktiivisesti teknologiseen tulevaisuuteemme suhtautuvalla filosofisella liikkeellä, transhumanismilla. Sen jakaantuminen erilaisiin koulukuntiin ja suuntauksiin voidaan nähdä merkkinä samanlaisesta hajaannuksesta, joka oli tunnusomaista 1900-luvun alun taiteille ja ajattelulle. Toisaalta se mahdollistaa erilaisten tulevaisuuksien hahmottamisen, joka kenties vahvistaa liikkeen elinvoimaisuutta. T aiteiden näkökulmasta katsottuna transhumanismi on varsin mielenkiitoinen kokonaisuus. Taiteilla oli suuri vaikutus transhumanismin ”järjestäytymiseen.” Mm. Isaac Asimovin, Arthur C. Clarken, Stanislaw Lemin teoksissa käsiteltiin transhumanismille tärkeitä aiheita. Ajatussuunta on myös inspiroinut taiteilijoita ja teoksia laajalti, esimerkeiksi riittänevät Stanley Kubrick, William Gibson ja Michel Houellebecq.

TL;DR?

Näköpiirissä olevissa tulevaisuuksissa tieteen ja teknologian kehitysaskeleet kyseenalaistavat nykyiset käsitykset ihmisyydestä. Liipasimella ovat yhtä lailla yksityisyys ja työ kuin ryhmäidentiteetit uskonnoista kansallisuuksiin.Taiteilla on suuri merkitys potentiaalisten tulevaisuuksiemme hahmottamisessa ja vaihtoehtoisten tulevaisuuskuvien rakentamisessa. Meidän on korkea aika – niin Suomessa, Euroopassa, kuin yleisemmin globaalisti – lopettaa teennäiset vastakkainasettelut ja eturyhmien (mukaanlukien kansallisuuksien) välinen merkityksetön riitely jos mielimme ”säveltää” teknologisen tulevaisuutemme.

Aktualisoituuko uuden ihmiskäsityksen kriisi kenties 50 tai 200 vuodessa on sinänsä irrelevanttia. Meille suomalaisille lankeava olennainen ja kenties mahdottomaksi osoittautuva tehtävä on ajatella ennemmin mahdollisuuksien suomea kuin mahdollisuuksien Suomea. Kielen ja kulttuurin uusiutumiskyvyn ylläpitäminen antaa meille sekä syyn suunnitella tulevaisuuksiamme että kyvyn reagoida muutoksiin jonkinlaisena koherenttina kokonaisuutena.

Tulevaisuus kyllä syntyy rakentamattakin, mutta vaarana on intuitiivisen uuteen ihmisyyteen sopeutumisen räjähtäminen silmillemme (s.o. tulevien sukupolvien silmille) väkivaltaisena aaltona, jossa vanha valta pitäytyy asemassaan lohduttomaan loppunsa asti. Ja miksei pitäytyisi, jos muita nuotteja ei ole kirjoitettu.

Teksti Leo Westerlund, kuva Jari Koskinen

Mainokset