Kalle Freese kehittää vallankumouksellisen laadukasta pikakahvia, mikä onnistuessaan voi muuttaa täydellisesti pikakahveihin kohdistuvat laatuodotukset; ”Sudden Coffee” on yksinkertaisesti parasta mitä tarjolla on. Ei tarvita rakettipsykologia selittämään, miksi sillä on maailmalla arvonsa. Baristana ja asiaan hyvin Suomessa koulutettuna Freese kykenee perustellusti luottamaan ihmisten kykyyn ja haluun arvostaa laatua. Niinpä hän jo aloitti kahvinsa valmistamisen, tietenkin ensin juuri autotallissa, Kaliforniassa.

Mutta eihän suomalaisten näin pitäisi toimia, meillähän on erilaisia fiiliksestä fyrkkaa ohjelmia, inkubaattoreita, pajoja, kiihdyttämöitä, huippu- ja innovaatioyksikköjä, thinktankkeja ja ties mitä joilla halutaan puskea Suomea nousuun. Freese kyllä kykeni hyödyntämään Viikin labroratorioita työnsä alkuvaiheessa, mutta hän tietänee hyvinkin valintansa symboliarvon – mitä autotalli merkitsee ja mistä se kertoo erityisesti nyky-Suomessa, maailman johtavassa suureen kokoon ja keskittämiseen uskovassa sivistysvaltiossa.  Mutta on hänellä painavia jenkkirahoittajiakin takanaan.

Suomen valtaeliitin ajattelun on parin viime vuosikymmenen aikana kaapannut kotikutoinen usko suuruuden siunaukseen ja pienuuden kiroukseen. Psykoanalyytikko saattaisi ymmärtää, että tämähän on pienelle maalle aivan luonnollista konfabulaatiota, mutta sen terveellisyydestä hänelläkin olisi sanottavaa.

Ei ole epäilystäkään siitä, etteivätkö juuri Nokian suuruus ja sen yllyttämänä käynnistynyt suomalainen megalomania olisi ruokkinut tätä suuruusajattelua. Sen oheen pesiytyi ylvästelevä tehokkuusajattelu ja usko hallittavaan, suuruuden ekonomiaan. Niinpä esimerkiksi skaalautumisen – eli suuruushaaveilun – välttämättömyydestä alettiin Suomessa yleisemmin puhua vasta noihin aikoihin ja siitä tulikin jopa innovaatioiden tai ainakin niiden rahoittamisen elinehto, ikään kuin sen edellytykset  olisivat aina suoraviivaisesti ja kiistatta todettavissa.

Unohdettiin että Nokiakin oli kasvutarina. Katosi ajatus että kasvu on seuraus jostakin, joka tapahtuu vasta kun ryhdytään toimeen. Ulkoa päin tarkastellen samannäköisen, määrällisen  kasvun syyt ovat yleensä täysin erilaiset, jopa eri maailmoista. Joskus kasvu on markkinoiden mahdollistamaa, joskus tuottajan erityisaseman tai teknologian ansiota, varsin usein vahvojen yksilöiden poikkeuksellisen ymmärryksen ja tiimien motivaation aikaansaannosta. Ilman intohimoa kasvua ei juuri ilmene. Mutta kasvuahneus on eri asia kuin terve yrittämisen intohimo, tämä ero on sumentunut Suomessa..

Karkeasti ottaen kohtalokkain suomalaisen innovaatiojärjestelmän kehittämiseen liittyvä strategiavirhe on sokea usko suuriin rakenteisiin onnistumisen edellytyksinä ja mahdollistajina: ei osata ajatella suuria rakenteita viriilin toiminnan seurauksina, vaatimattomistakin lähtökohdista ponnistaen. Näissä kahdessa näkökulmassa piilee merkittävä ja jopa kansakunnan menestykselle kohtalokas ero. Kulttuurihistoriallisestikin  kyseessä on merkittävä murros, sillä suomalaisessa ethoksessa on pienuus ollut luonnollinen osa itseymmärrystä. Talvisodassa olisi suuruuden ekonomia –ajattelu ollut varma tie koko kansan tuhoon.

Suomalaiset ovat aiemmin ymmärtäneet hyvin, että pienuus ei ole heikkoutta, vaan erilainen  lähtökohta maailmassa ja sen mukaan on osattava toimia viisaasti, niin kuin David Goljatia vastaan taistellessaan. Meillä se on merkinnyt tasa-arvoajattelun nousua koulutuksessa, työssä ja sukupuolten kesken. Nokia muutti tämän monella tasolla, mutta erityisesti sen teki maan johtoeliitin ja samanlaisesta menestyksestä  haaveileva uusi polvi ja niinpä tänään vaikuttaakin siltä, että tuttu sananlasku ”maasta se pienikin ponnistaa” tulkitaan jo lähtökohtaiseksi heikkouden eikä viisauden merkiksi.

Julkisessa Suomessa eletään kasvavan epäluottamuksen aikaa ja sen vallassa panostetaan suuruuteen, kontrolliin, skaalaetuihin, ulkomaiseen osaamiseen ja massan oletettuun voimaan. Pienet toimijat esimerkiksi korkeakoulujen tutkimusmaailmassa jäävät heitteille, mutta ei vain unohduksiin sillä heidän mitättömäksi katsottava työnsä sysitään suorastaan suohon, elämä ja toiminta tehdään vaikeaksi – ellei ole osa siunattuja suuryksikköjä. Yksilölliset toimijat, keksijät, innovaattorit, tutkijat, opettajat ja kouluttajat  saavat kestää OKM:n ja muiden arvioijatahojen haukkuja tehottomuudesta, päällekkäisyydestä, digiosaamattomuudesta ja muusta yleisestä surkeudesta. Tällaisen ilmapiirin kannustavuuteen uskovan täytyy olla umpihullu, näin ei pitäisi olla sivistysvaltiossa.

MIKSI RAKENTAA AUTOTALLEJA KUN PARKKIHALLEJAKIN OSATAAN TEHDÄ?

Epäilemättä riittävän moni Team Finlandin matkustaja on jo vieraillut Piilaaksossa ja näin vakuuttunut siitä, että meilläkin kannattaa seurata Piilaakson oppeja, mutta pannaanpa vielä kaukaista naapuriakin paremmaksi, pohjanmaan tyyliin:  rakennetaan vaatimattomien autotallien sijaan oikein parkkihalleja ja perustetaan niiden ohjaamiseksi hyvin koulutettuja vahti- ja arviointiorganisaatioita. Arvioidaan laadun arvioinnin laatua, jaetaan sertifikaatteja. Varmistetaan, että ainoastaan jo neroiksi todetut pääsevät niissä puuhastelemaan.

Vakavammin ilmaistuna, kysymys on kansallisesta sairaudesta, jonka seuraukset maan kehittämis- ja innovaatioilmapiiriin ilmenevät kuin hidas myrkky, niitä ei heti huomata. Erilaiset start-up toimet, EU-rahoitukset, Slush, Start-up Sauna ja monet muut eivät olekaan onnistumisen oireita, oireita siitä, että maan innovaatiostrategia olisi menestyksellinen, vaan päinvastoin, nämä uudet yksin ja yhdessä tekemisen muodot  houkuttelevat ihmisiä, jotka haluavat irtautua tästä onnettomasta epä- ja suuruususkon kehästä, jota maan hallitus parhaillaan kivenkovaan jatkaa – se ei toki tee sitä yksin.

Jokainen uuden polven tekijöiden parissa toimiva on huomannut tämän positiivisen, luovan ja energisen eskapismin, halun pysyä erossa tekeseistä, akatemioista ja kiihdyttämöistä, lähteä omille teilleen, joskus muille maille, yhdessä tai yksin, seuraten sydämen ääntä.  Uskon, että heitä on lisääntyvä määrä. Systeemin kyllä valtaavat ne samat voimat, jotka ovat tekemässä sen suuryrityksissä ja organisaatioiden johtoportaissa tänään. Menossa on kansallisen innovaatiosysteemin kahtiajako. Miksi näin tapahtuu?

Virallinen Suomi ei usko yksittäisten kansalaistensa tahtoon ja kykyihin ja ilmaisee sen monin eri tavoin. Tämä on erityisen kummallista maassa, jossa ylpeillään huippulaatuisesta koulutuksesta ja jota ihaillaan kautta maapallon. Mitä ihmettä tämä johtoeliittimme ajattelee laadukkaan koulutuksen tekevän nuorelle ihmiselle? Tekeekö se heistä kyvyttömiä saada aikaan mitään mullistavaa yksin? Näin tunnutaan ajateltavan, on ilmeisen mahdotonta lähteä siitä olettamuksesta että juuri hyvä koulutus varustaa nuoria uuden tekemiseen ja oppimiseen, myös pienissä yksiköissä ja missä tahansa.  Koulutetut nuoremme eivät ole vihanneksia. Moniverkottuneessa maailmassa ainoastaan harva haluaa elää hölmönä ja jumittuneena erakkona. Maailman parhaat tiedonlähteet ovat käsillä jo nyt, kaikille, erityisesti suomalaisille nuorille, joilla on hyvä perussivistys ja englannin kielen taito.

Johtoeliitin ja ekonomistien tapana ei ole suoraan sanoa, että ”olette toivottomia ääliöitä, varsinkin jos asutte kaukana maaseudulla ja että teidät on saatava suuriin karsinoihin, joissa olette tehokkaita johdettavia ja pysytte kurissa.” Mutta kansalaiset osaavat jo lukea ja kuulla nämä epäuskon viestit rivienkin välistä.  On suorastaan pelottavaa ajatella, kuinka tällaiseen ilmastoon reagoidaan vuosikymmenten saatossa – jos tämä loukkaava julkinen puhe ja suhtautuminen jatkuu vuosia.

Armeliaampi tulkinta eliitin järjettömälle toiminnalle on, että se on ”vain” vieraantunut ruohonjuuritasolta, se ei tiedä kuinka luovat, itseohjautuvat ja innostuneet yksilöt ja heidän pienetkin lähi- tai verkkoyhteisönsä toimivat ja mitä kaikkea verkottunut maailma heille tarjoaakaan, mitä kansallista potentiaalia niissä on kaikkialla Suomessa. Niinpä ei osata edistää juuri niitä olosuhteita, paikallisia ja kansallisia, joissa tällainen aktiivisuus voisi kukoistaa. On helpompi puhua kikystä, tehokkuudesta, palkkatasoista ja muista määrällisistä ilmiöistä, ne on helppo saada otsikoihin ja puheenparsiin. Ironisen huvittavaa kylläkin, NYT.fi:ssä 28.9. 2016  Kalle Freese kertoo hyvän vastaesimerkin tehostamisajattelulle: juuri tehostaminen pikakahvin tuotannossa tuhoaa sen laadun. Hän haluaa toimia toisin.

Ihmisten ja paikkakuntien elinvoima ja sen lähteet ovat komplekseja systeemeitä ja ne synnyttävät sen mukaisia haasteita ja ongelmia. Johto joka ei ymmärrä edes tilastolukuja on pahasti pihalla tällaisissa kysymyksissä. Tämä kutsuu hallan Suomen henkisen pääoman laitumille. Liitojen toiminta takaa sille kylmäävän vihurinkin.

Mutta mitä tämä epäusko tarkalleen ottaen on? Kysymys on ihmiskuvasta, jonka varassa maan johtoeliitti toimii. Useimmiten tätä päätösten taustalla olevaa ihmiskuvaa  ei suoraan kerrota missään ja eri puolueidenkin ihmiskuvaa koskevat ilmaukset ovat puolihuvittavaa luettavaa: kokoomuksen ihminen on vapaa ja vastuullinen, demareiden kansalainen on heikko ja vihreiden ihminen on vapaa.

Demarit: ” Jokainen voi toimia kykyjensä ja jaksamisensa mukaan ihmisten ja ympäristön hyvinvoinnin puolesta.”

Kokkarit: “Keskeistä on vapauden ja vastuun tasapainon tavoittelu sekä yksilöllisyyden ja yritteliäisyyden korostaminen.”

“Vihreät: ”Vapaus lisää onnellisuutta ja osallisuutta parantamalla ihmisten edellytyksiä päättää elämästään ja osallistua yhteiskunnan kehittämiseen eri tavoin. “

Näillä näkemyksillä pitäisi sitten  rakentaa koko Suomi. Optimisti voi uskoa, että nehän kattavat ihmisyyden hyvin, mutta puolueiden argumentointia seuratessa jokainen meistä voi täydellisesti vakuuttua siitä, että ihmiskuvia käytetään repimiseen ei rakentamiseen.

Kun ei uskota yksilön kykyyn luoda uutta ja maailmaa mullistavaa, niin lähtökohtana ovat oletetut ihmisten heikkoudet – joita ei kuitenkaan juuri missään kerrota suoraan, ei varsinkaan tarjota tietopohjaa tällaisen ajattelun tueksi. Poliitikot eivät sitä uskallakaan tehdä ja asiantuntijat ovat erimielisiä. Niinpä tuon ihmiskuvakaleidoskoopin kautta ei mitenkään saa näkyviin kummallisiin ja jänniin  puuhiin ryhtyviä, nuoria tai vanhempia hienoja tekijöitä kuten vaikkapa Freese Töölön kahvilassaan, ja joka kehittyy kahvilanpitäjästä ja baristasta tiedonjanon ja laatutietoisuuden ohjaamana maailmaa tavoittelevaksi innovaattoriksi. Sama epäusko kohdistuu tutkimuksen ja kehittämisen pieniin yksiköihin, jotka toimivat erilaisten byrokraattisten painoalojen ulkopuolella, niiden katveessa ja erityisesti suurten kasvukeskusten ulkopuolella.

Kaikki toki tietävät kuinka Hewlett ja Packard aloittivat työnsä autotallissa ja todellakin, tämä nykyromanttinen paja on edelleen nähtävissä Palo Altossa Piilaaksossa. osoitteessa  367 Addison Avenue.  Huimien mahdollisuuksien tarinaa kerrotaan myös Amazonista, Disneystä ja Googlesta, kuinka pienestä syntyy suurta ja merkityksellistä. Tämän päivän eriarvoistuneessa Yhdysvalloissa nämä kertomukset eivät ole menettäneet hohtoaan, vaikka yhä laajemmin on havahduttu huomaamaan, kuinka uudet jättiläiset ovat mukana luomassa ja kiihdyttämässä eriarvoistumista. Mutta tämä USA:n negatiivinen kehitys ei ole näiden upeiden kehitystarinoiden seurausta, mutta joillekin niille kertynyt ylisuuri taloudellinen valta sen sijaan sitä on, monellakin elinkeinoelämän sektorilla.

Mitä Suomessa tulisi tehdä?  On palautettava realistinen usko suomalaisiin, hyvin koulutettuihin ihmisiin, kaiken ikäisiin, kaikkialla Suomessa. On luotettava paikallisiin ja maakuntakohtaisiin mahdollisuuksiin kehittyä ja kasvaa niiden omien ekosysteemien piirissä, koulutuksen, tutkimuksen, palveluiden ja yritteliäisyyden monimuotoisissa ympäristöissä.  Verkottunut maailma mahdollistaa tämän realismin. Mutta on tunnistettava nämä ekosysteemit, niiden nykyiset vahvuudet, uudet idut, potentiaalit ja heikkoudetkin. Tätä näkemystä puuttuu maan johdolta ja varsinkin puolueilta, mutta kansalaisilla sitä ehkä olisi tarjolla.

Elinor Ostrom, taloustieteen nobelisti, on tutkimuksiinsa nojaten ilmaissut ihmiskuvansa ja uskonsa ihmisiin tavalla jota johtoeliittiimmekin voisi kantaa sydämellään: ”Ihminen  on päättelykyvyltään rajallinen, mutta oppiva, kommunikoiva, yhteisöllinen, luottamukseen nojaava, yhteiseen hyvään kykenevä toimija. Instituutiot tulisi rakentaa niin että tämä hyvä ihmisyys mahdollistuu.”

Jos minulta kysyttäisiin, niin pitäisin perinpohjaisen hyvää huolta siitä, että Suomessa on maailman älykkäimmät ja verkottuneimmat autotallit, pajat, huoltoasemien kahvinurkkaukset,  ja muut älykkään ja luovan tekemisen kopperot ja tapaamispaikat, hiljaiselta maaseudulta Helsingin  yliopiston pienimpiinkin labrakoppeihin, kaikkialla missä innostuneet, koulutetut suomalaiset viihtyvät puuhiensa, yrittämisen ja tutkimisen parissa, Hangosta napapiirille ja vieläkin kauemmas pohjoiseen. Kukaan ei voi tarkalleen ennustaa mitä tästä seuraisi, mutta lyönpä pikakahvin vetoa, että paljon ja erilaista, juuri sellaista jota maailmakin rakastaa.

Teksti Göte Nyman, kuva Jari Koskinen

Mainokset