Viimeiset pari vuotta niin Suomessa kuin itse Obamankin suulla on hoettu sitä, miten politiikka on rikki. Pikkulasten äitinä ymmärrän, että lelu voi mennä rikki, mutta miten politiikka voi mennä rikki? Kuka sen on hajottanut? Minkä alle se on jäänyt?

HS uutisoi vuonna 2014, miten kokoomuksen teettämän laajan mielipidetiedustelun mukaan kansalaisten kiinnostus ja usko politiikkaan ovat pahasti lopahtaneet.

Onko oikeasti näin? Vai onko kyse ennen kaikkea siitä, että ihmisiä ei kiinnosta se tapa, jolla nykypoliitikot tekevät politiikkaa ja ovat esillä? Onko niin, että sen seurauksena itse politiikkakaan ei kiinnosta? Onko ihmisten usko mennyt politiikkaan vai poliitikkoihin?

Minä väitän, että poliitikkoihin. Ja se on meidän kaikkien politiikassa olevien vika. Kun pääsemme kunnanvaltuustoihin ja eduskuntasaleihin, meille tapahtuu jotain. Kokoomuslaiset naiset alkavat käyttää helmikorvakoruja, vihreät huiveja, vasemmistolaiset miehet punaisia kravatteja ja keskustalaiset hommaavat itselleen kansallispuvun. Alamme sopeuttaa ja tuunata itseämme poliitikkolookkiin ja poliitikkorooliin. Yritämme madaltaa ääntämme, artikuloida selvästi ja katsoa keskittyneesti silmiin, että vaikuttaisimme päteviltä.

Alamme lipua yhä kauemmas ihmisyydestä. Meistä tulee puhuvia päitä. Alamme puhua selvitys- ja palveluverkkojargoniaa. Ilmaisemme huolemme käyttämällä yhteistä koodistoa. Milloin huulillamme ovat syrjäytyneet nuoret, milloin taas yhteiskuntasopimus. Yritämme suorittaa rooliamme poliitikkoina ja olla siinä mahdollisimman hyviä. Ajattelemme, että jos onnistumme, saamme palkinnoksi jatkopestin.

Aikamme menee kokoustaessa virkamiesten ja toisten poliitikkojen kanssa. Kokoushuoneissa kysytään vuodesta toiseen samoja kysymyksiä, joita pohtimassa ovat samat ihmiset, joten vastauksiksi saadaan samoja vastauksia. Miten saada lisää asukkaita kuntaan? Mistä säästää, kun rahat ovat vähissä? Mitä kunnan strategian kärkenä pitäisi olla?

Miten meidän tulisi ajatella toisin politiikassa?

Viisivuotias lapseni tokaisi yhtenä päivänä minulle, että hän on meidän perheen viisain, sillä hän osaa tehdä hyviä kysymyksiä. Tuossa kiteytyy mielestäni jotain olennaista, josta poliitikkojenkin tulisi oppia.

Tarvitsemme politiikkaan ihmisiä, jotka osaavat kysyä uusia kysymyksiä tai jotka osaavat auttaa muita kysymään. Tarvitsemme aitoa joukkoistamista, jossa kuntalaiset, poliitikot ja virkamiehet ideoivat yhdessä. Eivätkä vain ideoi vaan myös kehittävät ja toteuttavat yhdessä merkityksellisiä asioita.

Liian usein ”osallistamistoimenpiteet” ovat sitä, että asukkaiden ideoita kysytään ja sitten heille sanotaan kiitos ja hei. Asukkaat eivät tiedä, miten heidän ideoilleen kävi. Briifasiko joku ne eteenpäin niin kuin he ne tarkoittivat, nappasiko joku ne omiksi ideoikseen vai unohdettiinko ne saman tien?

Nykymaailman monimutkaisia ongelmia ratkottaessa ei riitä, että vastauksia pohtimassa on poliitikkoja ja virkamiehiä niin kuin usein kunnan valtuustoseminaareissa ja strategiapalavereissa on tapana. Paikalla pitäisi olla eri alojen opiskelijoita, tutkijoita, yrittäjiä, kunnan työntekijöitä, työttömiä, teinejä, eläkeläisiä ja koti-isiä. Uskon, että saamme ihan erilaisia vastauksia ja uusia näkökulmia, kun erilaisissa elämäntilanteissa olevat ja eritaustaiset ihmiset pohtivat yhdessä, saman pöydän ääressä virkamiesten ja poliitikkojen kanssa. Virkamies-poliitikko-kuntalainen-kolmikantayhteistyö olisi poikaa.

Kun sitten saadaan uudenlaisia ideoita ja vastauksia kysymyksiin, ideoita ei pitäisi irrottaa niiden esittäjistä. Ideoiden isät ja äidit pitäisi ottaa mukaan jatkokehittelyyn. Silloin osallistaminen, kohteena olo, muuttuu aidoksi osallisuudeksi. Silloin politiikka alkaa tulla lihaksi. Siitä alkaisi tulla ”kansalaisia koskevaa” niin kuin kreikan kielen sana politikos tarkoittaa.

Miten tämä temppu tehdään?

Ensinnäkin meidän tulee haistattaa pitkät niille konkareille, jotka sanovat, että no, politiikka vaan on tällaista. Kenen tehtävä on määritellä, millaista politiikka on tai mitä sen tulisi olla? Eikö se ole niiden tehtävä, jotka ovat sisällä systeemissä? Alistumalla systeemin osaksi mikään ei muutu.

Poliitikot ja sen myötä politiikan tekeminen muuttuvat, kun poliitikko kerrallaan alkaa katsoa peiliin. Monissa ammateissa kyky itsereflektointiin on olennainen osa ammattitaitoa. Esimerkiksi opettajien koulutuksessa kykyä tarkastella omaa oppimista ja opettajuutta opetetaan jo opiskeluaikana. Missä onnistuin tänään opetuksessani? Missä minulla on vielä kehittymistä? Miten tästä eteenpäin? Myös jokaisen poliitikon tulisi harjoittaa tällaista rehellistä ja samalla lempeää itsereflektoinnin taitoa.

Kuka poliitikko uskaltaisi sanoa ensimmäisenä suoraan, että en tiedä? Osa poliitikkona olemisen roolia on se, että pitää tietää enemmän kuin muut tai ainakin näyttää tietävänsä.  Television väittelyissä tai vaalipaneeleissa ei ole tilaa epävarmuudelle saati sen sanomiselle, että en vielä tiedä kantaani tähän asiaan. Kanta pitää olla ja se pitää ilmaista jämäkästi. Jos kantaa ei ole, pitää osata olla silti uskottava.

Se, että ei tiedä kaikkea, on mielestäni realismia tässä maailmanajassa. Kun poliitikot yhä enemmän alkaisivat kysyä ja joukkoistaa haastavia kysymyksiä yhdessä pohdittavaksi, heistä alkaisi tulla taas ihmisiä.

Inhimilllisyys ja rosoisuus koskettavat. Meidän poliitikkojen tulisi uskaltaa olla jälleen ihmisiä, jotka eivät ole teflonia ja kiiltokuvaa. Kun poliitikot uskaltavat olla epätäydellisiä ihmisiä, myös muut uskaltautuvat hakeutua politiikkaan ja se alkaa kiinnostaa.

Teksti Helena Salakka, kuva Jari Koskinen

Mainokset