Kokeilevan musiikin tai kunnianhimoisen jazzin ystävien ei tarvitse enää matkustaa Berliiniin tai New Yorkiin hengittämään vapaammassa ilmapiirissä ja tavatakseen hengenheimolaisiaan. Kuin huomaamatta on Helsinkiin ja muutamaan suurimpaan kaupunkiin syntynyt elinvoimainen soittajien ja musiikinrakastajien verkosto, joka on antautunut omaehtoisen taidemusiikin tekemiseen ja tilaisuuksien järjestämiseen.

Ihastuttavinta muutaman viime vuoden kehityksessä on ollut, että hyvinkin erilaisista lähtökohdista ponnistavat ja aiemmin monenlaisia aika sisäänpäinlämpiäviäkin kuppikuntia muodostaneet soittajat ovat laajassa mitassa löytäneet toisensa ja harjoittavat myös ihan systemaattista rajojen rikkomista yli ”korkean” ja ”matalan” eli klassisen musiikkiperinteen ja populaarimman musiikkikulttuurin. Tämä tuntuu nykyaikaan sopivalta ja raikkaalta kehitykseltä suomalaisen uutta luovan musiikin vielä vuosikymmen sitten hieman pysähdyksissäkin olleessa – tai ainakin nykyistä enemmän marginaalissa toimineessa – kentässä. Lehdet ovat viime vuosina täyttyneet uutisista suomalaisen yhteiskunnan lamautumisesta, mutta kokeilevan musiikin puolella kehitys on mennyt kokonaan päinvastaiseen suuntaan ja uusia ihmisiä on tullut tasaisesti alan piiriin. Yhdistävänä tekijänä lienee rakkaus uutta luovaan musiikkiin ja erityisesti avantgardeen.

Kokeellista musiikkia on tehty pitkään erilaisista kulttuurisista ja musiikin perinteen lähtökohdista, esittelen näistä seuraavassa muutamia keskeisimpiä. Kokeellisesta musiikista suuri yleisö tuntee varmaan parhaiten 1900-luvun jälkipuolen nykymusiikin (tai ”uuden musiikin”), jolla on nykyään vankka asema suomalaisessa ja laajemminkin eurooppalaisessa klassisen musiikin kulttuurissa ja instituutioissa, kuten opetuksessa ja musiikkijuhlilla. Nykymusiikkia pidetään yleisesti atonaalisuudessaan ja mikrotonaalisuudessaan vaikeana, mutta moni voi pienellä ennakkoluulottomalla etsimisellä löytää sen parista uusia suosikkeja. Nykymusiikilla on ollut myös vaikutusta kokeilevamman jazz-musiikin ja progressiivisen rock-musiikin kehitykseen. On siis luotu uutta musiikkia ja kokonaisia uusia musiikkityylejä yhdistelemällä aiempia rohkeasti yli genre-rajojen. Usein tämä on herättänyt jyrkkiä protesteja konservatiivisemman yleisön piirissä. Kuitenkin osasta kokeilevia teoksia on tullut nopeasti klassikoita.

Konservatoriomaailmassa ja Sibelius-akatemiassa sekä näiden ulkopuolella vaikuttavien soittajien välillä on perinteisesti ollut eräänlainen korkeakulttuurin luoma muuri, mutta viime vuosina sitä on pyritty systemaattisesti murtamaan järjestämällä mm. pareittaisen improvisaation tilaisuuksia, joissa valitaan soittopareiksi eri genreistä tulevia soittajia, tai jopa arpomalla soittajien sokkotreffejä, joilla soittajat tapaavat ensimmäisen kerran lavalla yleisön edessä. Myös esimerkiksi sellisti Juho Laitinen on ollut tavattoman ennakkoluuloton kutsuessaan konsertteihinsa esiintymään mitä erilaisimpien tyylien edustajia ja houkuttelemalla uusia ihmisiä klassisen nykymusiikin pariin. Kokeileva musiikki on elävä esimerkki paljon peräänkuulutetusta kokeilukulttuurista sanan varsinaisessa merkityksessä. Improvisoiduissa esityksissä esittäjätkään eivät aina tiedä itsekään ennen konserttia, mitä kaikkea esityksen aikana voi olla tulossa.

Jazz-musiikin moottoreina ovat pääkaupunkiseudulla toimineet Pop & Jazz konservatorio ja Sibelius-akatemian jazz-osasto, joka täytti muutama vuosi sitten 30 vuotta. Elävän kulttuurin, soittajajayhteisön ja asialle omistautuneen yleisön synnyttäminen on pitkäjänteistä toimintaa ja kului pitkään, ennen kuin akatemian koulutus alkoi selvästi näkyä Suomen jazz-elämän piristäjänä. Nykyisin hyvätasoisen jazzin tarjontaa on Helsingissä paljon enemmän kuin useimmissa eurooppalaisissa suurkaupungeissa (ks. Seppo Hansten ylläpitämä jazz-kalenteri http://bit.ly/jazzlista).

Mainittakoon, että akatemian jazz-osaston kanssa samaan aikaan perustetun kansanmusiikkiosaston piirissä tehtävä musiikki ei ole lähtenyt samalla tavalla lentoon kuin jazz ja nykyklassinen musiikki (mutta toki sieltäkin on tullut koko joukko erittäin monipuolisia soittajia). Epäilen eräiksi syiksi ruohonjuuritason heiveröisyyttä ja suomalaisen kansanmusiikin heikkoa vetovoimaa. Pelkillä julkisilla satsauksilla ei voi luoda elävää kulttuuria, vaan sen täytyy myös itse kasvaa ruohonjuuritasolta alhaalta ylöspäin.

Viime aikoina on tapahtunut kehitystä, että osa jazz-muusikoista ei suinkaan pitäydy jazz-standardien hiomisessa yhä täydellisemmiksi, vaan toimii hyvin laaja-alaisesti erilaisen kokeilevan musiikin parissa. Lisäksi osa varsinkin vapaamman jazzin soittajista tulee musiikkikoulujen ulkopuolelta omaehtoisen soittamisen piiristä ja on tavallista, että samat soittajat ovat mukana hyvinkin erityylisissä bändeissä. Parasta on, että melkein kaikki säveltävät omaa materiaalia ja vaikkei kaikki aina onnistuisikaan täydellisesti, on ennen kuulemattomassa musiikissa aina uutuudenviehätystä. Uuden luominen merkitsee aina riskinottamista ja toisinaan onnistutaan heikommin, mutta se kuuluu kokeilevuuden luonteeseen.

Soittajien omaehtoista henkeä kuvaa hyvin, että kun osa muusikoista on ollut tyytymättömiä oppilaitosten tarjoamaan improvisaation opetukseen, ovat he perustaneet oman musiikkikoulun Laponia improvisations, jossa hyvin erilaisilta suunnilta tulevat ihmiset – pitkään opiskelleet ja enemmän harrastuspohjalta tulevat soittajat – voivat kohdata ja harjoitella improvisaatiota yhdessä. Eräs kiinnostava piirre vapaassa improvisaatiossa on, että siinä on usein mahdollista unohtaa klassisen musiikin ja afroamerikkalaisen jazz-musiikin vaikeasti ylitettävä raja. Vapaan improvisoinnin piirissä järjestetään todella aktiivisesti pienimuotoisia tapahtumia ja aktiivisoittajia on vähintään kymmeniä.

Kolmas ja kaikkein suurin kokeilevan musiikin ryhmä ovat elektronisen musiikin soittajat. Suuri osa tästä ryhmästä on enemmän tai vähemmän itseoppineita, mutta elektronista musiikkia voi nykyisin opiskella myös Sibelius-akatemian musiikkiteknologian osastolla ja myös Taideyliopistossa sekä Aalto-yliopistossa on äänisuunnitteluun liittyviä koulutusohjelmia. On vaikea sanoa tästä ryhmästä paljon muuta yhteistä nimittäjää kuin suuntautuminen taiteellisesti orientoituneen musiikin tekemiseen suunnasta tai toisesta. Taiteella tarkoitetaan tässä yhteydessä myös monenlaisia alakulttuurisia tyylejä lähtien rupisimmasta punkista ja päätyen räpin kautta erilaisiin teknon tyylisiin tanssimusiikin lajeihin eli korkean ja matalan raja on hyvin liukuva. Suurimmat tyylilajit meillä kuultavassa elektronisessa kokeilevassa musiikissa ovat kuitenkin ambient ja noise ja näiden erilaiset yhdistelmät. Erilaisia elektronisia soittimia on nykyisin saatavilla valtava määrä ja niiden hyvä puoli on, että musiikin teon kokeilemiseen on matala kynnys verrattuna vaikkapa viulun soittoon, joka edellyttää pitkää ja kurinalaista harjoittelua. Kuitenkin myös perinteiset rock-soittimet eli kitarat ja rummut ovat edelleen vahvasti mukana, tosin nekin usein elektronisesti muokattuina.

Osa elektronisesta musiikista on helposti lähestyttävää, mutta esim. noise-musiikki vaatii yleensä enemmän paneutumista ennen kuin siitä saa mitään irti (ja ei pidä erehtyä noise-keikalle ilman korvatulppia, kova äänenpaine on osa sen estetiikkaa). Noisessa ja monissa muissa elektronisen musiikin tyyleissä on lukemattomia alakulttuureita, jotka ovat verkostoituneet globaalilla tasolla Internetin välityksellä. Internetin kautta tapahtuvalla levittämisellä on kaikkiaan hyvin suuri merkitys kaikessa taidemusiikissa ja suuri osa musiikista jaetaan nykyisin ilmaiseksi.

Monilla elektronisen musiikin soittajilla on alunperin kuvataiteilijan koulutus – ja ääneen lausumattomana ihanteena on eräänlainen leonardomainen monipuolisuus eli että taiteilija voi toimia sekä kuvataiteiden, musiikin ja muiden esitystaiteiden parissa. Usein konserttitilanteet ovatkin perinteisen konserttilanteen sijasta eräänlaisia hyvin epämuodollisia häppeningejä ja myös mahdollisuudella bilettää ja tavata samanhenkisiä ihmisiä on keskeinen merkitys toiminnassa. Esimerkiksi Sorbus-galleria on tehnyt tapahtumanjärjestäjänä pioneerityötä erilaisten taidemuotojen ja niistä kiinnostuneiden ihmisten yhteensaattajana. Myös Mental Alaska- ja Äänen lumo-kollektiivit ovat järjestäneet reilu 15 viime vuoden aikana satoja konsertteja ja muitakin vastaavia ryhmittymiä toimii aktiivisesti. Myös useita vuosittaisia festivaaleja järjestetään eri puolilla Suomea. Facebookilla on ollut Suomessa kokeilevan musiikin piireissä todella iso merkitys tiedotuskanavana ja ihmisten yhteensaattajana – ilman netin mahdollisuuksia sosiaaliset ympyrät olisivat huomattavasti pienemmät.

Suurin osa elektronisen musiikin soittajista on iältään kolmenkympin molemmin puolin, mutta vanhimmat ovat kaikessa hiljaisuudessa aloittaneet jo 60-luvun lopulla ja usein saaneet hyvin vähän huomiota aikanaan, mutta nyt tulleet uudelleen nuorten soittajien löytämiksi. Kirjoittajaa ei lakkaa hämmästyttämästä se innokkuus ja sitkeys, jolla lukemattomat ihmiset puurtavat – usein jonkun kokonaan muun ammatin ohella – musiikin parissa ja ovat trendeistä piittaamatta vuosikymmenten työn tuloksena hankkineet uskomattoman monipuolisen käsityksen maailman musiikista. 5000 levyn kokoelma ei ole noissa piireissä kovinkaan epätavanomainen, vaikka suuri osa musiikista on jo pitkään ollut tallennettavissa kovalevyillekin. DJ-lähtöisyys, mikä pitää sisällään mitä erilaisimpien samplejen hyödyntämisen, on myös merkittävä osa elektronisen musiikin kulttuuria.

Kaikkiaan kokeellisen musiikin soittajia voi arvioida olevan Suomessa muutamia satoja. Hyvin tavallista on, että jos konsertin ohjelmassa on tuntemattomampaa tai vaikeatajuisempaa musiikkia, niin suuri osa yleisöstä koostuu toisista soittajista. Kuitenkin yleisömäärät ovat kaikkiaan olleet hyvässä kasvussa. Tässä suuri merkitys on ollut muutamilla festivaaleilla, ennen kaikkea Flow-festivaalilla, jossa ei-kaupalliset tekijätkin ovat päässeet hienosti esille (ja festivaali on samalla hyötynyt näin saadusta ”vaihtoehtoisuuden” maineesta).

Kokeellisella musiikilla ei juuri kukaan soittaja pysty Suomessa elättämään itseään, vaan useimmiten toimeentulo koostuu monien sekalaisten musiikkialan tai ihan muiden alojen töiden tekemisestä. Suuri osa konserteista on ilmaisia ja silloinkin kun pääsylipputuloja peritään, ovat ne luokkaa 5 euroa, jolla saadaan lähinnä peitettyä osa kustannuksista eli moni tilaisuus tuottaa järjestäjille nollatuloksen tai tappiota. Taidetapahtumien realisoituneita tappioita voi onneksi tietyillä ehdoilla hakea jälkikäteen julkisista varoista korvattaviksi. Tilaisuuksien järjestämiseen on mahdollista hakea apurahojakin, mutta käytännössä niiden tarjonta on äärimmäisen niukkaa. Esiintyjille ei useinkaan ole mahdollista maksaa asiaan kuuluvaa palkkiota, mutta monet esiintyjät joustavat tässä taiteen nimissä. Suomeen olisi mahdollista tuottaa kotimaisten ohella laadukkaita ulkomaisia esiintyjiä hyvinkin pienillä julkisen vallan lisäsijoituksilla, usein lähes matkakulujen hinnalla.

Ansaintamahdollisuuksien kehittämistä haittaa, että suuri osa varsinkin kuvataiteiden piiristä tulevista taiteilijoista suhtautuu negatiivisesti kaupalliseen toimintaan. Kriittisyys kaupallista yhteiskuntaa kohtaan on sisäänrakennettu suomalaisten(kin) taiteilijoiden sosiaaliseen arvomaailmaan ja sitä on erittäin vaikea muuttaa, vaikka käytännössä  kuitenkin taiteilijoidenkin pitäisi jotenkin järjestää toimeentulonsa ja peittää taiteen tekemisen kustannuksia.

Kokeellinen musiikki on kaikkiaan hyvin omalakinen maailmansa, jossa muotivirtauksilla ei ole juuri mitään merkitystä. Yleisö ja soittajakunta ovat suhteellisen pieniä ja nyt kun ollaan ilmeisesti siirtymässä jonkinlaiseen post-aikaan, jossa genre-rajoillakin on yhä vähemmän merkitystä, oppivat pienen maan toimijat pian tuntemaan toisensa. Yleisö on kyllä kasvussa, mutta uudestakin yleisöstä suuri osa tulee jollain tapaa taiteiden piiristä ja mitään suurta yleisörynnistystä on tuskin odotettavissa. Monet suomalaiset käyvät ahkerasti soittamassa ulkomailla, mutta isoimmissakin kaupungeissa yleisömäärä on hyvin rajallinen. Avantgarden merkitystä ei kuitenkaan ole mielekästä arvioida vain määrällisillä tunnuksilla, vaan kysymys on uuden, laadullisesti erilaisen kulttuurin luomisesta.

Marginaalisuudestaan huolimatta on kokeellisella musiikilla ollut historiallisesti vaikutusta suureenkin yleisön hyväksymään pop-musiikkiin – ajatellaanpa esimerkiksi Beatlesin tai Pink Floydin kokeilevinta tuotantoa. Kuitenkin varsinkin atonaalisuus näyttää olevan ominaisuus, jonka pohjalta on vaikea luoda suuremman yleisön musiikkia, ilmeisesti vain Björk ja muutamat hänen seuraajansa ovat käyttäneet atonaalisuutta pop-musiikissa kaupallisella menestyksellä. Sen sijaan esimerkiksi ambient on kokeilevan musiikin tyyli, jota populaarimusiikin ja myös elokuvamusiikin tekijät ovat hyödyntäneet alusta alkaen. Noise-musiikkikin voi jossain muodossa olla valtavirtaa 20-30 vuoden kuluttua.

Marginaalimusiikin harrastuskin on Internetin ansiosta globaalisoitunut ja jatkossa olisi esimerkiksi mahdollista poimia meillä käyvistä turistivirroista avantgarde-taiteesta kiinnostuneet ihmiset tai ehkä jopa markkinoida matkailijoille tätä puolta Helsingistä ja parista muusta kaupungista. Tällä hetkellä tapahtumista ei saa juuri mistään tietoa, jos ei ole sopivissa verkostoissa tai vähintään seuraa aktiivisia esiintyjiä ja järjestäjiä Facebookin kautta. Tarvittaisiin kokeilevan musiikin tapahtumakalenteri, josta satunnaisemmatkin kaupungissa vierailevat voisivat löytää kiinnostavat tapahtumat. Hämmästyttävää on päämedioiden täydellinen vaikeneminen musiikkimaailmamme hienosta kehittymisestä. Ilmeisesti esim. supistumiskierteessä olevissa päälehdissä ei ole juurikaan uutta luoviin alakulttuureihin suuntautuneita toimittajia, vaikka niiden piiristä voisi löytää monenlaista uutisoitavaa.

Mitä edellä kuvatusta suomalaisen kokeilevan musiikin viimeaikaisesta kehityksestä ja sen harjoittajien kokemuksista voi oppia? Ainakin sen, että uutta luovan kulttuurin tuottaminen on pitkäjänteistä toimintaa, jota on kyllä mahdollista edistää julkisen vallan tukemalla koulutuksella ja tapahtumanjärjestämisen avustuksilla, mutta jonka sisältöä ei ole mielekästä yrittää ohjata ylhäältä alaspäin, koska ainoastaan aktiivisilla tekijöillä on kunnolla informoitu käsitys uusista suunnista, joihin kannattaa edetä. Soittajien ja tapahtumanjärjestäjien (tai kuraattoreiden) ohella myös tuottajilla on usein merkittävä tehtävä materiaalin valinnassa ja mielekkään esityskokonaisuuden rakentamisessa.

Kokeileva musiikki (tai taide ylipäätään) ei tuota merkittäviä rahavirtoja ainakaan lyhyellä aikavälillä. Sen sijaan se tuottaa elämänlaatua ja uutta ajattelua. Kokeilukulttuurista kiinnostuneet voisivat ammentaa kokeilevan musiikin osaamista muillekin aloille.

Suomessa näyttää riittävän rahaa näyttävien taide- ja muiden rakennusten pystyttämiseen, mutta taiteen toimintamenoista on ainainen pula ja parhaitakin tiloja on sen vuoksi vajaakäytössä. Lisäksi suuri osa julkisista tiloista on hinnoiteltu tapahtumanjärjestäjien näkökulmasta niin kalliiksi, että niiden käyttö on poissuljettua. Helsingin kaupungillakin on myös aivan tyhjillään tai lähes tyhjillään vähintään satoja erilaisia tiloja, joita voisi käyttää omaehtoisissa taide- tai muissa tapahtumissa.

Taiteilijoiden näkökulmasta ylhäältä päin tulevat suurisuuntaiset taidehankkeet, kuten Guggenheimin museon perustaminen vaikuttavat mielettömiltä, koska paljon pienemmilläkin rahasummilla olisi mahdollista merkittävästi kehittää Suomen taide-elämää, jos resursseja ohjattaisiin enemmän itse taiteen tekemiseen. Resurssien sijoittaminen kotimaiseen ruohonjuuritason toimintaan edistäisi nimenomaan suomalaisen taidealan osaamisen – ja samalla suomalaisen yhteiskunnan – kehittymistä sen sijaan, että vähäistenkin resurssien annetaan valua tai niitä jopa Guggenheim-hankkeen tapaan systemaattisesti ja suurisuuntaisesti halutaan ohjata ulkomaisille sisällöntuottajille.

Teksti Tapio Rantala, kuva Jari Koskinen

Mainokset