Etsi

Vaihtoehtojen Suomi

Neljäs sektori on todellista aktivismia!

Yhteiskunta on ollut jakautuneena perinteisesti kolmeen sektoriin – julkinen sektori vastaa kansalaisille ja koostuu kansalaisista, yksityinen sektori on valuutanvaihdon temmellyskenttää ja kolmas sektori on kansalaisjärjestöjen aluetta, jonne uhrataan aikaa ja rahaa hyviin tarkoituksiin.

Neljännen sektorin muotoutuminen sekoittaa perinteistä pakkaa. Perinteinen kolmijako on nykyiseen, kompleksiin ja pirstoutuneeseen yhteiskuntaamme liian jäykkä ja rajallinen. Neljännellä sektorilla toimijoita ja tarkoitusperiä kaikilta kolmelta sektorilta yhdistetään.  Toisaalta nähdään yhteistyön mahdollisuudet paljon aiempaa laajemmin ja toisaalta halutaan ottaa mukaan leivän tienaaminen oleellisena ja tunnustettuna osana kansalaisten toimintaa. Vanha rakenne on ollut kolmannen sektorin tukemista hyvää tekemällä. Murroksessa uuteen ajatteluun järjestötyön näkymättömäksi jääminen kenties luo paineita saada tarpeiden tyydytys tällaisesta työstä rahallisesti.

Erotuksena kolmanteen sektoriin, jossa annetaan omaa aikaa ja rahaa yhteiseen hyvään yhteiskunnan valmiiden rakenteiden kautta, neljäs sektori on todellista aktivismia. Kolmannen sektorin toimijat täyttävät toki edelleen yksilöiden yhdessä jaettuja tarpeita ja niissä toimiminen koetaan tärkeäksi. Ne toteuttavat kuitenkin “jonkun toisen” säännöillä tapahtuvaa toimintaa, ja tämän kokeminen vaikeudeksi on johtanut neljännen sektorin syntyyn. Kolmannelle sektorille on ollut tyypillistä yhteiskunnan sallimat ja niissä valtarakenteissa syntyneet ja elävät järjestäytymismuodot kuten yhdistys- ja järjestötoiminta. Neljännen sektorin toimijat hakevat ensin kriittisen massan omista yhteisöistään ja toimivat sitten. Uusi verkostoituminen sähköisten verkkojen kautta sosiaalisessa mediassa on mahdollistanut tämäntyyppisen yksilöiden kokoontumisen lokaalisti ja globaalisti yhteisiksi koettujen asioiden edistämisessä.

Internet, verkottuminen ja sosiaalinen media ovat nimenomaan mahdollistaneet tämän samasta asiasta kiinnostuneen joukon yhdistymisen ja yhteydenpidon. Kun joukko on syntynyt on riittävän suureksi, parikymmentäkin henkeä, se voi lähteä liikkeelle ja houkutella mukaansa isommat massat. Neljännen sektorin aktiivisuus perustuu usein tähän, vakiintuneiden rakenteiden venyttämiseen ja toimimiseen niin sisä- kuin ulkopuolella.

Muutos A->B ei aina ole B – deal with it!

Neljännen sektorin toiminta on aktiivisempaa ja omaehtoisempaa. Yhteiskunnan etabloituneet rakenteet nähdään juuri niin jumiutuneina kuin ne ovat ja halutaan nähdä muurin toiselle puolelle. Miten voidaan tehdä asioita toisin? Tässä on mielestäni neljännen sektorin ydintä. Yhteiskunnan rakenteet nähdään mahdollistavina tiettyyn pisteeseen asti, mutta yhteiskuntamme on jumiutunut niihin, jolloin neljännen sektorin toimijat laajentavat yhteiskunnallisen toimijuuden rajoja sen epämukavuusalueelle. Toiminta tapahtuu vennimäisesti osin yhteiskunnan rajojen sisällä, osin ulkopuolella (brittiläisen John Vennin mukaan nimetty Venn-kaaviotyökalu esimerkiksi täällä (käyty 220617).

Yhteiskunta sallii sen kansalaisille toimijuuden siihen muodostuneiden rakenteiden sisällä, mutta usein valveutuneet kansalaiset näkevät järkevän, inhimillisen toiminnan tarpeen niiden rakenteiden ulkopuolella. Tällöin rakenteita pitää venyttää ja toiminta mahdollistaa yhteisen tarpeen mukaisesti yhteiskunnassa muotoutuneiden jähmeiden rakenteiden ulkopuolella.

Sektorien rajat ja paradigman kriisi

Julkinen sektori palvelee kansalaisia pitäen huolta heikommista, mahdollistaen yksilöiden ja kollektiivien olemassaolon osana yhteiskuntaa, sisällyttäen hyväätarkoittavan päätöksenteon virkamiehistön toteuttamana – toisaalta se ylläpitää yhteiskunnan kontrollikoneistoa, vakiintuneita rakenteita ja jonkin näkymättömän, kollektiivisen ja ääneenlausumattoman tahtotilan säilyttämistä. Jälkimmäiset ovat niitä asioita, jotka hiertävät valveutuneita kansalaisia ja ovat johtaneet osaltaan neljännen sektorin syntyyn. Yksityinen sektori mahdollisti vaihdantatalouden – yksilön työn, ajan ja energian vaihtamisen sovittuun määrään jotain materiaalia, oli se kultaa, osuuksia yrityksistä tai autoetu. Kolmannen sektorin toimijuus täyttää rakenteiden sallimaa yhteisöllistä toimintaa, jossa täytetään yhteisiä tarpeita muodostamalla esimerkiksi yhteisö tai järjestö, joka sallittujen parametrien sisällä toimii yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi tai sitä kohti. Jos kolmannen sektorin toimija, esimerkiksi jokin tiettyä tarkoitusta varten perustettu yhdistys, on täyttämässä tarkoitustaan, sen olemassaolon oikeutus lakkaa. Tämä aiheuttaa toki niissä kriisejä. Miten löydetään merkityksellisyys kokonaiselle, vakiintuneelle, yksilöistä koostuvalle yhteisölliselle toimijalle? Samaan aikaan kun kolmen muun yhteiskunnallisen sektorin hyödyllisyys ja tarpeiden täyttäminen osaltaan tunnustetaan, ne ylläpitävät status quota eivätkä mahdollista hedelmällistä uuden syntyä siten kuin uusi ajattelu sitä kaipaa. Yhdessä yksilöt kokevat tarpeen muutokselle ja murtautuvat kohti tavoitetilaa. Kolmen sektorin paradigma ei riitä, tarvitaan muutosta. Muutoksen luonteeseen vain kuuluu se, että sen tulos ei ole ennakoitavissa tarkasti.

Yksilö/yhteisö -> yksilö+yhteisö

Margaret J. Wheatley artikkelissaan ‘The Promise and Paradox of Community(käyty 22062017) puhuu yhteisöllisyyden ristiriitaisuudesta tässä ajassa. Moderni yhteiskunta on renessanssin ajoista lähtien korostanut ihmisen yksilöllisyyttä, mutta ihmisyyden pohjalla on tarve yhteyteen, kommunikaatioon toisen kanssa. Olemme saavuttaneet yksilöllisyyden juhlimisen päätepisteen. Ihmisyyden pirstaloituminen ja maailman kompleksisuuden lisääntyminen on monelle liikaa. Kaipuu yhteisöllisyyteen on luonut tarpeen osuuskuntien uuteen tulemiseen. Juuri osuuskuntamuoto yhteiskunnallisena talouden elementtinä on uusi yhdistävä tekijä monelle. Samaan aikaan kun kaipaamme taloudellista turvaa yksilöinä – toki usein nimenomaan turvataksemme niin oman kuin läheistemme toimeentulon – haluamme päästä yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Yksityisen sektorin talousmuodot eivät mahdollista näiden tarpeiden täyttämistä samalla tavoin, sillä ne perustuvat talouden valuuttavaihtoihin perinteisen materiaali-, ainekeskeisesti. Niin kauan kuin kuvittelemme vaihdantamme, taloutemme pohjautuvan materiaalin vaihdantaan yksilöiden käyttämästä ajasta ja energiasta, olemme vankeina väärälle ajatukselle työnteosta. Uusissa osuuskuntamalleissa talousosuus perustuu esimerkiksi luottamuspääomaan tai työn määrän määrittämiseen käytettynä aikana (esimerkiksi Arvotakomo osk (käyty 22062017), tai Fair Coin -malli ( käyty 22062017). Tällöin vapaudumme vaihdannan määrittelystä sidottuna manipuloitavaan sekä spekuloitavissa olevaan materiaaliin ja pääsemme ihmisten välisen luottamuksen arvottamiseen vaihdannan välineenä.

Ehjyys uudessa olemisessa

Tyypillinen neljännen sektorin yhteisön ilmenemismuoto on nimenomaan tarpeiden tyydyttymisen kautta ja tämä on tyypillistä juuri tälle hetkelle. Rakentavan vuorovaikutuksen teorian tarvelähtöisyys tunnustettuna on mielestäni osaa juuri tätä hetkeä. Ihmiset ovat valmiita heräämään laajasti tarpeiden täyttämisen osana ihmisyyttä ja sosiaalisena olentona olemista. Siinä on jotain utilitaristisen filosofian tuomista osaksi inhimillistä kanssakäymistä. Kun pitää pään yhteydessä sydämeen tarveteorian ja utilitaristisen teorian yhdistelmässä, on pitkällä wholenessin (ehjyyden, inhimillisen kokonaisuuden) löytämisessä. Frederic Laloux’n Reinventing Organizations antaa hyvää suuntaa siihen. Sen pohjalta Suomessa on syntynyt tealiyteen tähtäävä osuuskunta (Teal Suomi Osuuskunta, Teal Finland Cooperative), ja näitä on muualla muodostunut jo useita, niin vanhoilla, etabloituneilla sektorien foorumeilla toimivia aktiiveja kuin neljännen sektorin rajoja venyttäviä. Haavoittuvuuden, avoimuuden ja kokeilemisen kautta. Sen, että saamme olla keskeneräisiä ja tunnustaa tarpeemme yhteiskunnallisten rakenteiden sisällä ja radikaalisti niiden ulkopuolella, hakien balanssia epämukavuusalueella ja ilon löytämisessä yhteisessä tekemisessä (Harold Jarchen #perpetualbeta-ajattelu sopii tähän keskeneräisyyden filosofiaan mielestäni erittäin hyvin).

Tässä uudessa, tämän paradigman ja murroksen jälkeisessä neljännessä sektorissa on mielestäni selkeitä eroja kolmen muun sektorin toimintaan. Tämä venyttää vanhoja rakenteita, ei kysele kun tarpeet eivät täyty vanhakanteisella jähmeydellä, vaan lähtee yksilön ja yhteisön tarpeiden täyttämisestä laatikoiden ja siilojen ulkopuolella. Tarpeiden täyttäminen, ehjyyteen tähtääminen ja tarkoituksen löytäminen vanhan paradigman kahlitsevien rajojen ulkopuolella.

(Neljännestä sektorista löytyy loistavaa tiivistä materiaalia esimerkiksi suomeksi täältä  ja englanniksi täältä (käyty 220617).

Teksti Aki Saariaho, kuva Jari Koskinen

Absoluuttinen totuus totuudesta 

Ajattelen, siis olen. Entä jos joku muu ajattelee, että minä ajattelen? Ihmisen on vaikea aukottomasti todistaa oikeastaan yhtään mitään ja tähän filosofit kehittivät aikanaan ”terveen järjen” konseptin. Olettakaamme siis, että olemme olemassa ja kokemamme asiat tapahtuvat oikeasti, koska niistäkin asioista saa kehitettyä debatoitavaa (tai vaikka uskonsotia). Minä ajattelen, ja se sattuu, koska julkisuudessa käytävä keskustelu totuudesta vaivaa minua. Elämmekö esimerkiksi totuudenjälkeisessä ajassa? Totuudenjälkeisellä ajalla viitataan siihen, että tunteet ja valheet ovat korvanneet faktat poliittisessa keskustelussa.

Totuus on käsitteenä haastava. Käytämme termiä arkisesti kun puhumme tiedon laadusta, rehellisyydestä ja eettisistä valinnoista tukemassa poliittisia kannanottoja tai perustelemassa uskonnollisia näkemyksiä. Filosofi (tässä tapauksessa oikea henkilö) sanoisi, että totuus on väitelauseen ja empirian välinen relaatio. Väitelause on totta, jos se vastaa vallitsevaa asiantilaa. Tämä näkemys totuudesta on yksi kreikkalais-kristillisen kulttuurimme peruskiviä, ja sen horjuttaminen vaihtoehtoisilla faktoilla aiheuttaa levottomuutta ja voimakkaita vastareaktioita. Miksi juuri nyt totuus pirstaloituu sellaisella tavalla, että se tuntuu erityisen pahalta? Jostain syystä länsimaisen todellisuuden mannerlaatat liikkuvat vastakkain odottamattomalla tavalla, ja ihmiset reagoivat voimalla pahoin. Tämän tekstin on tarkoitus pohtia ihmisen suhdetta ”totuuteen” ja palata vielä tuohon kysymykseen, miksi nyt?

EDUSTAAKO OMA, LÄNSIMÄINEN YHTEISKUNTAMME TOTUUTTA?

Minulle (viitaten subjektiiviseen todellisuuteeni) on selvää, että yhteiskunta tai valtaa pitävät tahot ovat kautta historiamme pyrkineet muovaamaan kansalaisten totuuskäsitystä. Voin viitata esimerkiksi Platonin Tasavaltaan (hän pääsi epäonnistuneesti kokeilemaan valtiomalliaan Syracusassa), Machiavelliin, fasismin nousuun tai Venäjän ja Yhdysvaltojen käymään mediasotaan. Näkemyksemme ympäröivistä tapahtumista muodostuu osin median perusteella. Media taas edustaa omia kaupallisia intressejään sekä poliittisia näkemyksiä, joten miten voisi edes olettaa, että se pyrkisi luomaan neutraalia kuvaa tapahtumista. Oma lintukotomme, Suomi, on poikkeuksellisen suoraselkäinen maa, mutta siitä huolimatta pääministeri käy aktiivista keskustelua kansallisen mediayhtiön uutislinjauksista.

Osana kulttuuriamme pilkataan (tai ihaillaan) huippulakimiehiä, jotka saavat mustan muuttumaan valkoiseksi. Samanlaisen maailman löydämme jo Ciceron tai Aristoteleen retoriikkaopeista. Vallan tai voiton tavoittelemiseksi on hyväksyttävää muovata totuutta. Me tiedämme tämän ja poliitikkojen moraalista tai sen puutteesta on loputtomasti kaskuja. Kuitenkin valehteleva Yhdysvaltojen presidentti saa maailman epäuskon valtaan. Kysyn teiltä hieman provosoivan kysymyksen; monestako vaalilupauksestaan Barack Obama piti lopulta kiinni?

Tässä hieman lisää kysymyksiä. Antoiko Eeva Aatamille omenan (raamatun mukaan)? Sanoiko Churchill kuuluisassa puheessaan ”Verta, hikeä ja kyyneleitä”? Oliko Napoleon lyhyt? Syntyikö Jeesus jouluna vuonna 0? Perustuuko olympialaisissa juostava maraton-matka Marathonin ja Ateenan väliseen etäisyyteen? Ajateltiinko keskiajalla, että maapallo on litteä? Ei on vastaus kaikkiin. Napoleonin tapauksessa kyseessä oli englantilaisten tietoinen propaganda, joka on iskostunut ”faktana” osaksi todellisuuttamme (Sarkozy on muuten jonkin verran lyhyempi kuin Napoleon). Nämä esimerkit ovat kirjasta Maailman paksuin pajunköysi. Kirja nostaa myös esille, että Suomen kansa ei ole tullut Volgan mutkasta nykyisen geenitutkimuksen mukaan. Helsingin Sanomat aloitti erään Suomi 100 vuotta –artikkelinsa napakasti kertomalla, että viimeisimmän tutkimustiedon mukaan Suomen kansa on kotoisin Volgan mutkasta. Kyseessä lienee toimittajan selkärangasta tullut ”tieto”.

HALUEMMEKO EDES TOTUUTTA, VAI VAIN ITSELLEMME SOPIVAN TOTUUDEN? 

Iltapäivälehtien psykologia-artikkeleita lukemalla selviää, että ihmisten totuuskäsitys ei muutu uusien tieteellisten faktojen myötä, vaan ne saavat meidät kaivautumaan syvemmälle omaan ”varman tiedon” poteroomme. Lisäksi pyrimme hakemaan tietomme omaa maailmakuvaamme tukevista lähteistä sen sijaan, että aidosti prosessoisimme kaiken informaation loogisesti tai semanttisesti sen sisällön perusteella. Sosiologian valossa totuudella on perimä; arvot, näkemykset ja faktat hierotaan selkäytimeen lapsuuden aikana eikä kaikilla ole tarvetta lähteä niitä kyseenalaistamaan.

Todellisuutemme on lähtökohtaisesti propagandan kerrostumia ja oman ympäristömme annettuja ”totuuksia” eli toisin sanoa ulkopuoleltamme saatua. Osa antiikin filosofeista uskoi, että meillä on kaikki tieto jo sisällämme, kunhan sen osaa kaivaa ulos. Loogisesti tämä pätee esimerkiksi deduktiiviseen päättelyyn ja matemaattisiin ongelmiin, jotka ovat ratkaistavissa kun osaa hyödyntää aivonystyröitään tehokkaasti. Nykyään voisi ajatella, että tietoa laajemmassa kontekstissa on tarjolla internetin välityksellä. Näin ei ikävä kyllä ole, internet on yksi monista uuden luokkajaon muureista ja vain noin 40% ihmiskunnasta omaa jonkinlaisen pääsyn verkkoon (Internetlivestats). Tämä on parempi kuin ei mitään ja ihmiskunnan kumulatiivinen ymmärrys totuuden monimuotoisuudesta varmastikin kasvaa huimaa vauhtia. Sen voi päätellä esimerkiksi maailman suosituimmista hakusanoista ”Pokemon Go”, ”iPhone 7” ja ”Kim Kardashian”.

TUOTTAVATKO AISTIMME MEILLE LUOTETTAVAA TIETOA? 

Biologinen tai aistienvarainen todellisuus on yhtä lailla häilyväinen. Joidenkin tutkimusten mukaan aivomme kehittää jopa 80% aistihavainnoistamme perustuen aiempiin kokemuksiin. Kun katsot tätä tekstiä, myös teksti fokuspisteen ulkopuolella näyttää tarkalta (eli näkökenttäsi laidoilla). Oikeasti vain pieni piste on tarkka ja muun tekstin tarkkuus on aivojesi tuottama harha. Muistia ei ole myöskään tarkoitettu muistamaan tapahtumia totuudenmukaisesti (tapahtumia, jotka perustuvat jo valmiiksi 80% aivojesi luomiin harhoihin). Muisti on osa evoluution luomia selviytymismekanismeja ja tarinallistaa tapahtumia, jotta osaisit selviytyä tai vältellä vastaavia tilanteita jatkossa. Puhumattakaan siitä miten vähän aistimme ylipäätään havaitsevat ympäröivästä todellisuudesta; moniin muihin eläinlajeihin verrattuna olemme lähes sokeita.

Aivoissa on myös muita kiehtovia ominaisuuksia, jotka eivät välttämättä mairittele ihmistä itsenäisenä ajattelijana (ainakaan siis liberaalia älymystöä, jonka totuuskupla on puhjennut). Daniel Kahneman kirjoittaa esimerkiksi ihmisen autonomisesta ohjausjärjestelmästä, joka ainoastaan ajoittain heittää jotain ”aivoille” prosessoitavaksi. Eräässä tutkimuksessa verrattiin ihmisen kokemusta päätöksenteosta ja päätöksenteon prosessia aivoissa. Selvisi, että päätöksen mekanismi aivoissa on mennyt läpi selvästi aikaisemmin kuin ihminen kokee tekevänsä tietoisen päätöksen. Tietoisuus olisi siten olemassa vain tehostamassa aivojen resurssien kohdentamista haastavissa tilanteissa. Minuuden kokemus, ja siten oma merkityksellisyys, ovat vain illuusiota, jotka ovat kehittyneet miljoonien vuosien saatossa vahvistamaan ihmisen paikkaa syömäketjussa. Sivutuotteena syntyy jumalia, ja ahdistusta kuolemasta, ja niin, tietenkin koko yhteiskuntamme.

VOISIKO TEKOÄLY RATKOA ONGELMAT, JOIHIN OMA ÄLYMME EI RIITÄ? 

Leikkikääpä tällä ajatuksella; ihmisen tietoisuus, joka on aivojen luoma illuusio, luo parhaillaan oppivia keinoälyjä, joilla on oma tietoisuus (teknologinen singulariteetti). Linnunradan käsikirja liftareille on legendaarinen tieteiskirja, jonka mukaan maapallo on tietokone, joka on kehitetty ratkomaan elämän arvoitusta. Sittemmin matemaatikot ovat todistaneet, että elämämme on todennäköisemmin tietokonesimulaatio kuin jumalan tai sattuman luomaa (aiheesta esim. täällä)  Mikäli noissa teorioissa on hitunenkaan totuutta, mikä olisikaan parempi kulminaatio simulaatiolle kuin hetki, jolloin luomme oman tietoisuutemme rajoitukset taaksensa jättävän uuden tietoisuuden?

Kahneman (Thinking, Fast and Slow) esittelee lukuisia tapoja, joilla aivomme valehtelevat meille, kuten taipumuksen tehdä kaikesta jatkuvia malleja. Yksittäiset tapahtumat ja sattumat muokkautuvat jatkuvuudeksi aivoissamme ehkä siksi, että ympäristön tapahtumien ennustaminen on keskeinen osa selviytymistä. Toisaalta illuusio turvallisuudesta tukee esimerkiksi suvun jatkamista. Kuvittelemme tietävämme seuraavien päivien sisällön vaikka meillä ei ole mitään mahdollisuutta ymmärtää aidosti tulevaisuutta. Dave Snowdenin Cynefin Framework tuo samoja ajatuksia liike-elämään; globalisaation myötä ympärillämme on valtava kaaos, jossa suunnitelmallisuus toimii vain hyvin rajallisesti ja vaaditaan uudenlaista ajattelua.

Palaamme filosofiaan myöhemmin, mutta Platonin luolavertaus sivuaa empirististä, kokemusperusteista todellisuutta ja fyysistä subjektivismia. Tarina menee niin, että ihmisiä on kahlittuna luolaan ja heille heijastetaan tulen avulla varjokuvia. Koko heidän todellisuutensa perustuu noihin varjokuviin ja niihin merkityksiin, joita he itse kehittävät varjoille. Saivartelemalla tästä eteenpäin päästään fysiikan kautta todistamaan, ettei edes kahdella identtisellä kaksosella (joilla on täysin sama kokemuspohja ja aistit) voi olla täysin samaa ”näkemystä” ympäröivästä todellisuudesta. He eivät näe tai kuule täsmälleen samoja asioita, koska eivät voi olla täsmälleen samassa paikassa. Oheinen tuore artikkeli käsittelee samaa aihetta.

Paul Sartre tutkiskeli ihmisen eloa kirjassaan Inho (1938). Päähenkilö pohdiskeli, että juuri mikään ei ole tylsempää kuin 40+ -vuotias mieshenkilö, joka on lukenut, kokenut ja matkustellut jonkin verran sillä seurauksella, että uskoo tietävänsä miten elämä toimii. Hän on kuin paikalleen jumittunut hissi universumin ihmeiden edessä (viimeinen kirjoittajan oma tulkinta).

TUOTTAAKO TIEDE MEILLE FAKTOJA? 

Kvanttifysiikka, fysiikka ja matematiikka avaavat meille osittain faktapohjaisen (tämänhetkiseen tieteelliseen tietoon perustuvan) näkemyksen totuudesta, mutta tämä saattaa hämmentää tavallista pallontallaajaa. Aika ei kulukaan eteenpäin, maailmankaikkeus on ainakin neliulotteinen tötterö ja on aidosti olemassa asioita, jotka syntyvät vasta kun ne havainnoidaan (vrt. kuuluuko metsässä kaatuvasta puusta ääni, jos kukaan ei sitä ole kuulemassa). Matematiikka on hieman erilainen eläin historiallisesta näkökulmasta ja Euklidisin teos Alkeet (lat. Elementa) loi pohjan geometriselle todellisuudelle toista tuhatta vuotta. Nykyään puhutaan muodikkaasti disruptioista, mutta 200 vuotta sitten puhuttiin epäeuklidisista ajatuksista, kun kuvattiin fundamentaalisesti uusia ideoita. Matematiikassa oletettiin olevan muuttumaton perusta, jonka päälle kaikki muu rakennettiin ja sen mureneminen oli iso mullistus.

TIETEEN JA MEDIAN EPÄPYHÄ LIITTO 

Huomasin juuri uutisen, jonka mukaan maitosuklaa on terveellistä. Tumma suklaahan on superfoodia jo valmiiksi. Suklaa kiihdyttää stressinlievitykseen tarvittavan hormonin eritystä. Suklaa on kuitenkin myös hermomyrkky ja syömällä muistaakseni noin 124 suklaalevyä voi tappaa itsensä. Japanissa käytetään suolaa itsemurhiin, koska riittävissä määrissä useimmat asiat ovat haitaksi. Uusin Tiedelehti (6/17) mainitsi taas ”urheilupillerin”, joka on ollut lööpeissä silloin tällöin. Tieteen näkökulmasta kyseisen rasvanpolttoa kiihdyttävän aineen on jo yli kymmenen vuotta tiedetty aiheuttavan kasvaimia (hiirille) eli mitään journalistista perustetta uudelle uutiselle ei ole.

Kalifornian luomuviinien myyntiä kiihdytti uutinen, että niissä on kolmekymmentä kertaa vähemmän torjunta-ainejäämää kuin normaaleissa viineissä. Suhdeluku napattiin otsikoihin ja mainitsematta jäi, että tavallista viiniä pitäisi juoda 2300 pulloa päivässä, että päästäisiin ihmisille haitallisiin pitoisuuksiin (lähde: Skepsiksen juhlakirja). Tieteestä voi tehdä klikkiuutisia helposti, eikä tarvitse edes värittää tarinoita, kunhan valitsee shokeeraavan näkökulman. Asioilla on usein monta puolta, ja tieteessäkin (tai tieteen ja median limaisessa rajapinnassa) sanailun taitaja osaa maalata todellisuuden juuri haluamillaan sävyillä.

TIETEELLINEN TOTUUS ON JATKUVA MATKA

Tieteestä suuri osa on teoreettista, ja vaikka teknisesti asiat toimivat tarvitaan tulevien tiedemiesten tuottamia todisteita vahvistamaan asioita suuntaan tai toiseen (vrt. väitelauseen ja empirian välinen relaatio). Suomalaisen Gunnar Nordströmin kehittämä teoria kilpaili Einsteinin suhteellisuusteorian kanssa, mutta havainnot lopulta vahvistivat, että massa taittaa valoa (eli Einstein oli oikeassa). Nordström muuten menehtyi pernisiöösiin anemiaan, joka oli mahdollisesti aiheutunut altistumisesta radioaktiiviselle säteilylle. Täytyykö edes mainita, että aikansa tieteellisen näkemyksen mukaan radioaktiivinen säteily oli hyväksi ihmiselle (ja tarina kertoo, että Nordström olisi nauttinut säteilevistä löylyistä).

Tiedemiehet ovat Suomessakin nostaneet esille mielenkiintoisen kysymyksen politiikan ja tieteen suhteesta; tiedemiehet ovat tervetulleita mukaan keskusteluun pyydettäessä, kun tieteellinen ”totuus” tukee suunniteltuja päätöksiä. Muutoin tiedemiehiä kehotetaan olemaan puuttumatta akateemisten tutkimustulosten kanssa ristiriidassa oleviin hankkeisiin, joita ilmeisesti maassamme riittää. Tämä tukee toki teoriaa ”totuudenjälkeisestä ajasta”, mutta luuletteko, että poliitikot ovat aiemmin halunneet esitellä omaa agendaansa vesittäviä faktoja?

Tiede on myös raadollista kilpailua, jossa yliopistot taistelevat rajallisista määrärahoista laadukkaiden julkaisujen perusteella. Tutkimus seuraa yleensä mallia hypoteesi, tutkimus ja tulosten julkaisu (mikäli hypoteesi pitää paikkansa). Kilpailu houkuttelee luoviin ratkaisuihin hyvän tutkimustavan kanssa ja esimerkiksi naapurimaamme Karoliininen instituutti, joka on keskeisessä roolissa Nobel –valintojen suhteen, painiskelee uskottavuusongelmien kanssa. Suurin osa tieteellisistä tutkimuksista ei johda julkaisuun, koska hypoteesit eivät pidä paikkaansa, mutta tätä tietoa harvemmin julkaistaan. Toisin sanoen me tiedämme valtavan määrän asioita, mitkä eivät pidä paikkaansa, mutta tämä tieto ei ikinä pääse osaksi yleistä tietoisuutta. Tilastotiede toki helpottaa asioiden suhteiden ymmärtämistä. Maailman köyhyys on esimerkiksi puolittunut YK:n raporttien mukaan, eikä siihen tarvittu muuta kuin köyhyysrajan pieni siirtäminen.

KANNATTAAKO TIEDE -LEHTEÄ TILATA? 

Miten tieteelliseen totuuteen tulisi suhtautua? Kyseessä on tämän hetken paras ymmärrys tietystä asiasta ja uusilla alueilla pitkän aikavälin syy-seuraus suhteet ovat vielä hämärän peitossa. Tämän päivän syöpähoidot vaikuttavat (toivottavasti) absurdeilta ja julmilta kymmenen vuoden päästä. Demokritoksen atomit ovat muuttuneet kvarkeiksi, ja niiden jälkeen tulee ehkä lukemattomia muita pienempiä olevaisuuden osasia, joista emme osaa vielä haaveillakaan. Ehkä jonain päivänä lähestymme sokraattista totuutta, ymmärrämme asioiden ytimen ja tiedämme sen, mitä tiedettävissä on. Se saattaa kuitenkin vaatia muutaman sukupolven tekoälyjä ja miljoonia vuosia. Sillä välin luulen, että lukemalla rinnakkaisia tutkimuksia ja niiden vastaväitteitä, ja kyseenalaistamalla voi varmistaa, että oma maailmankatsomus kehittyy eteenpäin (eikä uraudu paikoilleen). Ikävä kyllä se vaatii vaivannäköä, median tarjoilemat ”lööppitiedeuutiset” eivät välttämättä sisällä siteeksikään tieteeksi laskettavaa sisältöä.

Haastan sinut lukemaan täysin oman ”todellisuutesi” vastakkaista sisältöä. Jos olet ateisti, lue nerokas kirjoitus jumalan olemassaolosta. Jos uskot ilmastonmuutoksen, lue sen vastainen tiedeartikkeli. Jos olet suvaitsematon suvakki (tai modernimmin globalisti) kuten minä, lue  poliittisen kenttämme tragikoomisen supertähden, Jussi Halla-Ahon näkemyksiä (jotain muuta kuin sosiaalisessa mediassa kiertäviä blogilainauksia). Usein astumalla avoimin mielin toisen kenkiin oppii enemmän kuin haalimalla omaa näkemystään tukevaa tietoa.

ASUUKO VIISAUS MEISSÄ? 

Filosofia on kaikkien tieteiden isä ja äiti, ja totuus käsitteenä on ollut älymystön ja pohdiskelijoiden huomion kohteena jo tuhansia vuosia. Oikea filosofi ei voisi kysyä ”Mitä totuus on?”, vaan pohtisi ”Mitä me tarkoitamme, kun puhumme totuudesta?”. Jo pelkkä ilmaisu ”totuudenjälkeinen aika” avaisi hankalien kysymysten Pandoran lippaan: ”Minkä totuuden jälkeinen aika?”, ”Mitä on aika?” ja niin edelleen.  Yksi perimmäinen totuuteen liittyvä filosofinen kysymys on, onko olemassa yksi totuus vai ainoastaan subjektiivisia näkemyksiä? Tämä on ylätasolla empiristien ja rationalistien tuhansien vuosien ylitse venyvä taisto, johon Immanuel Kant sai luotua hetkellisen välirauhan. Avaan teille hieman tätä mielenkiintoista pelikenttää.

Protagoras (synt. 481eaa.) tunnetaan ensimmäisenä sofistina (retoriikan opettaja).  Hän pohdiskeli totuuden luonnetta ja hänen lauseensa ”ihminen on kaiken mitta” on jäänyt elämään ja edustaa subjektivismia ja/tai empirismiä. Platonin hieman sekava Theaitetos -dialogi hyökkää Protagoraksen teoriaa vastaan ja vahvistaa, että Protagoras uskoi todellisuuden olevan aina henkilökohtainen ja muovautuvan kokemustemme perusteella. Platon väittää, että tieto on oikea käsitys (eli paljon kiinni käsityksen muodostajan kyvykkyydestä) yhdistettynä selitykseen, joka pilkkoo kohteen osiinsa ja perustelee myös, mikä sen erottaa muista. Kuvaus tiedosta on hieman ontuva, mutta Sokrateen ja Platonin leirin käsitys ”ideasta” on mielenkiintoisempi kun keskustellaan totuudesta. Idea on asioiden ydin, eli jokin, joka saa meidät tunnistamaan kaikki eri pöytämallit ja erilliset pöydät pöydäksi. Nykymaailmassa puhutaan universaaleista ja partikulaarista (ontologia), ja tämä on yksi harvoista Platonin ajatuksista, joka on kantanut relevanttina meidän päiviimme asti. Asioilla on ydin, jota voimme lähestyä rationaalisesti tai se on jo valmiiksi osa meitä ja tunnistamme sen intuitiivisesti.

Protagorasta ei kuitenkaan pidetä empiristien esitaistelijana, vaan Aristotelestä. Ajatuksen ytimenä on, että ihmisen todellisuus muovautuu ainoastaan hänen kokemuksiensa kautta. Biologia, sosiologia ja vaikka aivotutkimus tietyssä mielessä tukevat tätä käsitystä; todellisuutemme muovautuu pitkälle ympäristömme kautta (lapsuuden vaikutteet, koulu jne.) ja toisaalta aivomme generoivat itse suurimman osan aistihavainnoistamme perustuen aiempiin kokemuksiimme (tekstin lukeminen vaikka kirjaimia puuttuu tai reagoiminen tunnistettuihin vaaratilanteisiin). Verrattuna kollegoihinsa Aristoteles edusti usein maalaisjärkeä, kun taas Platon edusti vielä osin mystisismiä ja kehitti esimerkiksi kristinuskoon siirtyneen dualismin (sielun ja ruumiin erottaminen). Aristoteleen oma muoto-oppi kuitenkin on vähintäänkin psykedeelinen verrattuna idean käsitteeseen, joten koen hänet hieman kyseenalaisena kokemusperäisen todellisuuden puolestapuhujana.

VOISIKO TOTUUS OLLA HENKILÖKOHTAINEN MATKA? 

Käytännössä tieteen aikakaudella molemmat maailmat elävät käsi kädessä; tieteelliset teoriat todennetaan havainnoilla ja toisaalta ei-mitattavaa tietoa pidetään jopa hieman turhan jyrkästi huuhaana. Kysehän voi olla vain siitä, ettei tiede ole vielä kehittynyt ymmärtämään mistä on kyse (emme esimerkiksi tiedä miksi jää on liukasta, vaikka harva tuskin kieltää ilmiötä). Yksilötasolla kyseenalaistava ja ylipäätään kehittyvä suhde totuuteen syntyy kriisien tai opiskelun / pohdiskelun kautta, luontainen uteliaisuuskaan ei ole haitaksi. Esimerkiksi harras uskovainen, kohdatessaan valtavan kärsimyksen, voi kyseenalaistaa Jumalan rajattoman rakkauden. Stephen Fry tiivisti tämän epäilyn sanomalla, että Jumalaa ei voi olla olemassa, koska kukaan kaikkivoipa ja rakastava olento ei antaisi lapsille luusyöpää.

Jumala toimikoon aasinsiltana eksistentialismiin, jonka isänä pidetään 1800 –luvulla vaikuttanutta tanskalaista Soren Kierkegaardia. Kierkegaard esitti, ettei Jumalan olemassaoloa voi todistaa. Siksi häntä, vaikka olikin erityisen harras uskovainen, pidetään myös ateismin tukijana. Hänen mukaansa suhde Jumalaan on henkilökohtainen, ja hän kirjoittikin useilla eri nimillä, siten että kirjoittajan ja kirjojen henkilöiden näkemykset edustivat erilaisia näkökulmia todellisuuteen. Kierkegaard lausui, että ”Subjektivismi on totuus”, mikä laittaa hänet empiristien puolelle osana taistoa totuuden luonteesta. Hahmojensa kautta Kierkegaard myös väitti, että henkilökohtainen todellisuus on matka, joka voi liittyä henkilön ikään tai vaihdella riippuen kontekstista. Mies voi olla samaan aikaan kypsä ja vastuullinen perheenisä, mutta silti lapsenomainen kadehtiessaan naapurin autoa. Yksinkertaistetusti (tasojen määrä vaihtelee tulkitsijasta riippuen) Kierkegaard määritteli olemiselle kolme tasoa, joista ensimmäinen oli esteettinen, toinen eettinen ja kolmas uskonnollinen. Esteettinen voi olla tiedostaen tai tiedostamatta ja tämä henkilö jahtaa nautintoja, aineellisia hyödykkeitä tai vaikka näyttävää uraa (arvotus). Eettinen taso tarkoittaa oman roolinsa täyttämistä muiden hyväksi eli esimerkiksi virkamies tai vaikka perheenisä, joka laittaa velvollisuuden muita kohtaan itsensä edelle. Uskonnollinen taso taas tarkoittaa sydämensä suuren intohimon tai totuuden löytämistä ja elämänsä omistamista sen palvelemiseen. Ihmisen kehittyminen on siis matka, joka voi olla lyhyt tai hieman pidempi, ja oman totuuden löytäminen on keskeinen osa yksilön kehittymistä.

Filosofialla ja tieteellä on lukemattomia alahaaroja, jotka tutkivat olemassaoloamme ja meidän kykyämme hahmottaa sitä. Tämä liittyy myös siihen mitä on tieto, miten tieto määritellään ja miten jokin asia voidaan tulkita totuudeksi. Voi olla useita loogisesti oikeita, mutta eriäviä näkemyksiä totuudesta tietyn aiheen suhteen. Ehkä olisi helpompaa puhua rationaalisista näkökulmista. Näkökulmia erottaa ainakin näkökulma, eikö niin? Eksistenssifilosofin, kvanttifyysikon, sosiologin, sahanomistajan ja biologin totuudet samasta asiasta ovat erilaisia. Toinen hankalampi totuuksia erottava tekijä on arvomaailma. Talouteen perustuva tai humanistinen politiikka voivat olla molemmat aukottomasti perusteltavissa, mutta varsinkin yhteiskunnallisella tasolla etiikka tai moraali tulevat mukaan keskusteluun. Sen sijaan, että puhuttaisiin arvoista, asiat muuttuvat hyviksi ja pahoiksi ja eriävät näkökulmat valheiksi. Kun mennään asioihin, jotka konkreettisesti jakavat kansakuntia kuten abortti, terrorismi tai maahanmuutto, eri näkökulmien hyväksyminen oikeiksi muuttuu milteipä mahdottomaksi. Sodassa ja politiikassa vastustajien demonisointi on osa peliä ja omilla aivoillamme on samanlainen taipumus mustamaalata erilaisia arvoja edustavia ihmisiä tai ryhmiä.

VIIMEINEN SANA TOTUUDESTA?

Vaikka tarina polveili, eikä välttämättä seurannut perinteistä juonta, siinä oli tietty järjestys. Pienet tarinat ja näkökulmat ovat kuin kiviä joen virtauksessa ja toivon, että törmäsit niihin tietyssä järjestyksessä. Punaisena lankana on, että samasta aiheesta voi olla monta totuutta, ja niitä ei yleensä voi erottaa faktoilla vaan arvoilla. Kierkegaardia mukaillen; yksilön tärkein matka on oman totuuden löytäminen. Kun tietää mihin uskoo, voi valita kaikista maailman totuuksista ne, joiden puolesta taistelee. Tämän kolikon toinen puoli on vielä tärkeämpi konfliktien riivaamassa maailmassa. Kun osaa katsoa omaan sydämeensä, pysyy näkemään myös muiden sydämiin. Ymmärtämällä, että totuuksia löytyy maailmastamme täsmälleen sama määrä kuin ihmisiä, voimme hävittää tuhoisat uskomusjärjestelmät. Nimittäin sellaiset, jotka lokeroivat ja demonisoivat kokonaisia väestöryhmiä ja oikeuttavat huonon kohtelun ja äärimmillään jopa väkivallan.

Entä alkuperäinen kysymys, miksi olemme siirtyneet totuudenjälkeiseen aikaan?  Liberaali ja ylimielinen älymystö (johon lasken itseni) on kuin Sartren 40+ -vuotias mies, joka kuvitteli tietävänsä miten maailma toimii. Ja mitä tapahtuu kun näkemyksesi osoittautuu vääräksi? Natoon kurottava Suomi saa yllättäen kylmän suihkun kun alkaa selvitä, että Yhdysvaltojen presidentillä on suhde perinteisen arkkivihollisemme, Venäjän kanssa. Tasa-arvoista skandinaavista teknologian ja designin edelläkävijämaata edustetaankin yllättäen Ku Klux Klanin huppu päässä. Se tuntuu pahalta, joten kaivaudut syvemmälle oman todellisuutesi poteroon ja alat kutsua muutoksen tuojia haukkumanimillä. Eikö totuudenjälkeinen aika ole synonyymi sille, että perinteisten valtarakenteiden horjuttajat ovat valehtelijoita? Voisivatko ”populistiprofeetoiden villitsemät idiootit” olla kuitenkin tavallisia ihmisiä, jotka voivat huonosti? Jätän tämän ajatuksen jatkamisen Noam Chomskylle ja päätän kirjoituksen ainoalla mahdollisella tavalla, nimittäin myöntämällä etten tiedä mikä on totta.

Teksti Peter Lindberg, kuva Jari Koskinen

Tämän tekstin kirjoittaminen oli vaikeaa. Pyydän anteeksi prosessissa tuhotuilta kahvilitroilta ja metron laseilta, joiden läpi olen tuijottanut apaattisen näköisenä. Kiitän Jari Koskista ja Markku Nurmista, jotka pyysivät minua kirjoittamaan. Tekstin ollessa viimein valmistumassa, pyysin niin sanottua ”sanity checkiä” kahdelta oikealta filosofilta, Olleilta Mäkelä ja Ahlroos. Lämmin kiitos näkökulmista, neuvoista, ja kannustuksesta. Suurin kiitos kuuluu tietenkin aina vaimolleni, jota ilman en osaisi edes hengittää. 

Kroonistuva pöhinä – diagnoosin alkeet

Ei ole kuin muutama vuosi, kun sana pöhinä valittiin Ylen lukijaäänestyksessä vuotta 2013 parhaiten kuvaavaksi sanaksi. Pöhinällä viitattiin johonkin myönteiseen, jonkin asian ympärille muodostuneeseen hyvään meininkiin ja ajatukselliseen kuhinaan.

Pöhinästä tuli tavoiteltava mielentila, flow’n synonyymi ja kicksejä aikaansaava mentaalinen kierre, johon yllyttävät myös talouslehtien otsikot: ”Suomen startup-pöhinää pyöritetään osin Piilaaksosta käsin” (Kauppalehti Optio 26.3.2016). ”Suomi hakee viinamiljardia – Lontoossa on nyt pöhinää”  (Talouselämä 30.9.2016).

Pöhinässä ihminen on kaltaistensa joukossa ja pääsee toteuttamaan itseään ilman rajoja, ilman aikatauluja ja ilman piinaavia esimiehiä. Maailmanvalloitus voi alkaa, ja isänmaa pääsee uuteen nousuun! Erinomaisin esimerkki pöhinästä lienee Slush-tapahtuma, jossa jokaisesta uudesta yrityksestä on tavoitteena tehdä alansa huippu. Tapahtumassa huiput näkevät vain toisensa, ja innostavien esimerkkien avulla Suomea huiputetaan oikein kunnolla.

Pöhinän alkuperäinen merkitys palautuu sahtitiinun käymiseen. Käyminen on hyvä asia, mutta sahti voi käydä myös liikaa ja tiinun reunojen yli. Pöhinä voi muuttua pahaksi ja alkaa muistuttaa slangivastinettaan ”olla huumessa, sekoilutilassa”. Vincitin johtajan Petri Suhosen blogikirjoitus viime lokakuussa aiheutti melkoisen pöhinän työn mielivaltaisuuden ympärille.

Kun kaikki pitää tehdä alusta alkaen itse, saattaa tuloksena olla pahaa jälkeä. On suuri vaatimus, jos pitää suunnitella oma työ, työtavat, työaika, tavoitteet ja kriteerit työn tulosten arviointiin, on tehtävä itsearviointi, annettava itselle hyvästä työstä palkinnot ja lisäksi vielä myytävä oma työ asiakkaille. Riittämättömyyden tunne, mielipaha ja pahimmillaan häpeä hiipivät puseroon, tehokkuus kärsii, ja ihminen palaa loppuun.

Urbaanissa sanakirjassa pöhinä määritellään ”yleishyödyttömäksi pyöriskelyksi, oleiluksi, hengailuksi ja touhuiluksi ilman erityistä päämäärää”.  Tällaisesssa pöhinässä tunnutaan elävän ikään kuin carpe diem, ilman sen kummempaa suunnitelmaa tai edes to do -listaa. Tekijöillä on täysi vapaus ja täydet resurssit edistää asioita mutta ei varsinaisia tulostavoitteita.

Kun pöhinää pidetään yllä vain pöhinän luoman hyvänolon tunteen ja endorfiinitasojen vuoksi, hukataan suunta, rakenteet, vastuut, kriteerit, koordinaatio ja seuranta. Luovuus kenties kohoaa huippuunsa, mutta mitään konkreettista ei saada aikaan. Sahti ei pysy käymistiinussaan vaan aiheuttaa ikävän sotkun ja melkoisen hävikin.

Flow on pahaksi, jos se vie mennessään. Uutta voi kuitenkin syntyä myös pienistä puroista.

Ennen kuin pöhinästä muodostuu influenssan kaltainen aikamme sairaus, on syytä pysähtyä ja tehdä diagnoosi. Mitkään niksit tai kikat ajankäytön tehostamiseksi, työtehtävien priorisoimiseksi tai työnteon sujuvoittamiseksi eivät auta itse tautiin – ne lieventävät oireita mutta eivät poista epidemian perussyitä.

Hämmennys on terveellistä, se saa näkemään asiat uudessa järjestyksessä vähän kuin kaleidoskoopissa. Taudinkuvan selkeytyminen edellyttää peruskysymysten ääreen menemistä.  Pitäisi pysähtyä pohtimaan, mikä on työn merkitys itselle. Jos työn merkityksellisyys pohjautuu pöhinän tunteeseen, ollaan vaarallisella alueella. Silloin on paras hiljentyä itsediagnosointiin: Miksi, mitä ja keitä varten tätä työtä teen? Olisiko muita vaihtoehtoja?

Pöhinään sparraavien huiputtajien lisäksi tarvitaan myös ajattelun selkeyttäjiä, flow´n rauhoittajia ja työn merkityksellistäjiä – ammattimaisia ihmettelijöitä, jotka eivät jätä työntekijöitä yksin vaan antavat näille mahdollisuuden löytää itsensä ja työnsä merkityksellisyyden uudelleen.

Tämä kannattaa tehdä ennen kuin on liian myöhäistä – ja ennen kuin pitää valita pöhinän ja koleran väliltä.

Teksti Pasi Lankinen ja Tuomo Kuosa , kuva Jari Koskinen

Suomen pahin uhka on konkretia

Näyttää vahvasti siltä, että Suomen pahin ongelma ja uhka on näköalaton lyhyen tähtäimen työ ja liiallinen konkretia.

Kuvitelkaapa henkilöä, joka juoksee metsässä, mutta katse on suunnattu vain kenkien kärkiin. Siinä käy lopulta huonosti ja pää kolahtaa mäntyyn. Toinen vertauskuva voisi olla bussi täynnä ihmisiä ja kuski, joka tuijottaa vain peruutuspeiliin samalla kun ajaa kovaa vauhtia mutkaisella tiellä. Siinäkään ei voi käydä hyvin.

Aivan erityisesti arjen ylivalta näkyy yritysten toiminnassa, tuloksia kun täytyy tehdä tässä ja nyt. Sitä ei kuitenkaan nähdä, että merkittävä osa työstä on näennäistekemistä. Aikaa kuluu huonosti järjestettyihin ja turhiin kokouksiin sekä kankeisiin järjestelmiin ja työn tulosten kannalta liialliseen raportointiin. Koskaan ei näytä olevan aikaan ennakoida pidemmälle tulevaa ja katsoa laajemmin, mitä voisi ajatella ja tehdä toisin. Pääosaa näyttelee osin tiedostamaton saman toisto.

Hyvin käytännönläheisen, näköalattoman tekemisen valtaamaan arkeen liittyy sanonta:

Aina on niin kiire soutaa, ettei ehdi käynnistää perämoottoria.

Ongelmia tai uhkia ei kyetä tunnistamaan ja ratkaisemaan yhdessä. Jatkuvissa ongelmissa vellominen aiheuttaa ihmisissä turhautumista ja kyynisyyttä.

Olin tässä taannoin seuraamassa erääseen hankkeeseen liittyvää teollisuuden edustajan puheenvuoroa. Puheessa nousi toistuvasti esille lähinnä vain hinta, samalla kun kuitenkin tuossakin hankkeessa tavoitteena on nostaa jalostusastetta, kehittää osaamista ja luoda Suomeen työpaikkoja. Tämä ongelma on yleistettävissä lähes kaikkialle. Näköalattomuus ja liiallinen keskittyminen vain silmien edessä näkyvään konkretiaan estää tehokkaasti strategista kehittämistä.

Muutoksen fasilitaattorina huomaan, että löytyy paljon ihmisiä, jotka eivät näytä ymmärtävän vähänkään abstraktimpaa ajattelua. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että heidän on vaikea ajatella vaihtoehtoja, jos ne menevät ohi arjen käytännön kokemusten.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Kannattaa ottaa huomioon, että toimintaympäristö on käymässä yhä kompleksisemmaksi, nopeammin muuttuvaksi ja epävarmemmaksi. Nopeiden muutosten takia perinteinen suunnittelukulttuuri on muuttumassa pitkiä prosesseja vältteleväksi suunnitteluksi tässä ja nyt. Suunnittelua ja päätöksiä tehdään historia-, tilanne- ja tulevaisuustietoisesti yhdessä kehittäen. Nopeat konseptit ja kokeilut ovat myös vastaus nopeasti muuttuvaan toimintaympäristöön.

Turbulentin toimintaympäristön takia suunnittelua organisaatioissa kannattaakin tehdä jatkuvasti monella tasolla samaan aikaan (ks. kuva). Vain tuttuun konkretiaan keskittyminen vaikeuttaa kehittämistä ja kehittymistä. Ihmisille voi jäädä tuntu, että tässä junnataan paikallaan ja jutut sen kun kiertävät kehää. Huomioitavaa on myös, että strategiatkin ovat yhä useammin perustaa ja visiota myöten auki kokonaistilanteen mukaisille, joustaville korjausliikkeille, ja strategia on enää harvemmin pöytälaatikkoon loppusijoitettava nivaska paperia. Srategioista on tulossa yksikertaisia tahdonilmauksia monimutkaisen konsulttijargonin asemesta.

Nykyajan edelläkävijät hyödyntävät organisaation omaa joukkoälyä, ja törmäyttävät kehittämistyössään eri näkökulmia ja hyvinkin erilaisia osaamisia, puhumattakaan siitä että hyvin fasilitoidun yhteissuunnittelun (co-design) avulla kehittämiseen voi osallistua johto ja työntekijät, asiakkaat ja käyttäjät, yhteistyökumppanit ja ulkopuoliset asiantuntijat.

Avainasemaan on minusta nousemassa ennakointi- ja muutoskyvykkyys. Nopeiden muutosten ja kompeksisuuden keskellä pärjää parhaiten, jos ennakoi jatkuvasti tulevaa, kehittää ja kokeilee jatkuvasti uutta, etsii ja hyödyntää uusia rajapintoja, disruptioita ja mahdollisuuksia. Olennaista on kehittää toimintaa ennakkoluulottomasti ja rohkeasti yli siilojen, yhdessä suunnitellen ja työtä tehden.

Yksilökin pärjää paremmin, kun hän suuntaa katseensa kenkien kärjestä pidemmälle. Ja onnistuu vielä paremmin, jos tekee tiivistä yhteistyötä muiden kanssa.

Konkretiaa unohtamatta.

Teksti ja kuva Jari Koskinen

Muotoiltua menestystä!

Muotoilu -sanaan törmää nykyään monille ihmisille uusissa, oudoissa käyttöyhteyksissä. Nykyään puhutaan systeemien, strategioiden, kaupunkien, yritysten, prosessien, palveluiden, brändien, digitaalisten tuotosten ja konseptien muotoilusta, kun taas ennen muotoilu totuttiin liittämään lähinnä koriste-esineiden, autojen, vaatteiden ja kalusteiden kaltaisiin konkreettisiin tuotoksiin.

Mistä on kysymys? Muotoilu on muuttumassa immateriaalisen suunnitteluksi. Tämä näkyy sekä muotoilu -sanan käytössä että siinä, millaisia muotoilijota tarvitaan markkinoilla. Toimintaympäristö ja työelämä ovat monin paikoin rajussa muutoksessa. Se mikä oli tarpeellista osaamista ennen, ei ole sitä enää, ainakaan samassa mittakaavassa.

Muotoilu on yhä enemmän aineetonta arvonluontia taideteollisuuden asemesta.

Menetelmällisesti viime vuosikymmenen suuria vaikuttajia ovat olleet design ajattelu (design thinking), palvelumuotoilu ja nyt viime aikoina erityisesti yhteissuunnittelu (co-design). Samalla muotoilu monialaistuu: muotoilua tehdään jatkuvasti uusien haasteiden ja mahdollisuuksien parissa, uusilla rajapinnoilla. Lähitulevaisuudessa tullaan näkemään uusia kombinaatioita. Palvelumuotoilija, kaupunkimuotoilija ja co-designer ovat jo monille tuttuja, mutta miten olisi muotoilija-insinööri tai muotoilija-sairaanhoitaja? Vieläkin oudommat kombinaatiot ovat tervetulleita! Maailmalla erilaiset monialaiset muotoilun opinnot ovat jo yleistyneet, joten matkat uusille rajapinnoille ja jopa olemassaolevien ammattikuntien oppien vastaiset (antidisciplinary) kokeilut näyttäytyvät huippukiinnostavina.

Muotoilu vaatii entistä enemmän monialaista yhteistyötä. Kehityskulku liittyy myös asiantuntijuuden muutokseen. Ennen asiantuntija kertoi yksisuuntaisesti miten asiat ovat, muut ottivat ”tiedon” vastaan. Nykyään asiantuntemus rakentuu dialogisesti yhdessä kehittäen ja työskennellen kaikkien osaamisia hyödyntäen. Muotoilu voi toimia osaamisten yhdistäjänä, pois siiloista, moninäkökulmaisesti yhteiskehittäen ja co- designin menetelmiä käyttäen.

Mitään suunnittelua ja päätöksiä ei nykyään kannattaisi tehdä ottamatta huomioon tulevaa, siksi on viisasta ennakointikyvykkäästi ja tulevaisuustietoisesti jatkuvasti tulkita, mitä muutoksia on näköpiirissä. Esimeriksi niin sanottu VUCA -ilmiö (Volatility, Uncertainty, Complexity, Ambiguity) tarkoittaa lisääntyvää kompleksisuutta, vaikeaa ennustettavuutta, nopeita muutoksia, epävarmuutta, väärinymmärryksiä, harhaanjohtamista, ja räjähdysherkkuuttä. Johtamisen ja suunnittelun näkökulmasta VUCA tarkoittaa tarvetta nopeisiin muutoksiin, sekä joustavuutta ja elastisuutta toiminnassa. Päätöksiä ja suunnittelua tulisi tehdä entistä enemmän tässä ja nyt kokonaisvaltaisesti sekä historia-, tilanne- ja tulevaisuustietoisesti. Pitkät prosessit eivät enää sovellu nopeasti muuttuvaan toimintaympäristöön. Designin menetelmillä, nopealla konseptoinnilla, protoilulla ja kokeiluilla on vahvistuva paikkansa tässä ajassa.

Toinen suuri muutos on megatrendimäistä logiikkaa noudattava neljäs teollinen vallankumous, johon liittyy automaatio, robotisaatio, tekoäly, massadata (big data), kaiken internet, digitalisaatio ja synteettinen biologia. Tulevaisuuden työ on yhteistyötä robottien ja tekoälyn kanssa. Näissäkin muutoksissa muotoilijoille on tilaa sekä immateriaalisen suunnittelun, että konkreettisiin tuotteisiin liittyvän teollisen muotoilun parissa. Muotoilijoilla on paikkansa myös osana tulevaisuuden ennakointia ja erityisesti osana tulevaisuuden aktiivista luomista (design fiction, design science fiction). Visual Futurist onkin yksi niistä ammattinimikkeistä johon törmää entistä useammin. Entistä kompleksisemmassa ja nopeammin muuttuvassa toimintaympäristössä myös kokonaiskuvaa ja kiteytystä tarjoavalla informaation muotoilulla on vahva paikkansa. Visuaalinen viestintä on muutenkin kovassa nosteessa.

Selvästi nopeimmin kasvava tarve on muotoilun menetelmin tehtävä immateriaalisen muotoilu, olipa sitten kyse systeemeistä, prosesseista, palveluista, strategisista linjauksista tai konsepteista. Näkisin kaikkien muutosten keskellä, että nyt on hyvä mahdollisuus nostaa muotoilun taloudellista ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta, ja samalla kasvattaa muotoilun ja muotoilijoiden roolia suhteessa muihin ammattialoihin. Erityisen merkittävää vaikuttavuuden kasvattamisessa on muotoilujohtaminen, ja muotoilijoiden rooli ylimmän johdon konsultoivana partnerina sekä muotoilijat osana organisaatioiden päätöksentekoa (johtoryhmät ja hallitukset). Jo vuonna 2009 Tim Brown kehotti vaikutusvaltaiseksi nousseessa Ted- esityksessään muotoilijoita ajattelemaan isommin. Tämä sama vaade pätee edelleen. Näkemykseni mukaan tulevaisuuden menestyksen tekijät ovat immateriaalisen muotoilijat, uudenlaiset rajapinta- osaajat ja monialaiset kompetenssien yhdistelijät. Immateriaalisen suunnittelijat ovat paitsi uudenlaisia yleistietäjiä (neo-generalists) myös muotoilun menetelmien hallitsijoita ja strategisen suunnittelun asiantuntijoita. Muotoilija-yleistietäjiä (co-designer) tarvitaan erityisesti kun tehdään työtä yhdessä päätöksentekijöiden kanssa.

Aina ajankohtainen ja osuva Anu Kantola kirjoitti vuoden vanhassa kolumnissaan koulutuksen kehittämisestä, että ”Laaja- alaisuus auttaa erityisesti nykytaloudessa, josta valkokaulustyöläisten rutiinityöt katoavat ja uudet työpaikat vaativat luovuutta (…) lisätkää vapautta ja ihmistieteitä ja kannustakaa kaikkia vinoihin ja vähän outoihin valintoihin. Tarjolla pitäisi olla kaiken maailman kursseja ja kaiken maailman opettajia.” Oma näkemykseni muotoilun osaamisen kehittämisestä on se, että lisätään diversiteettiä, annetaan kaikkien kukkien kukkia ja mahdollistetaan muotoilun opiskelijoidelle persoonalliset opintopolut Anu Kantolan kirjoituksen hengessä. Taiteellisempaa tekemistä ja taideteollisuutta unohtamatta.

Samalla on kuitenkin muistettava, ettei mennyt maailma saa määrittää tulevaa. Erityisesti muotoilun piirissä on suurena riskinä mennyttä haikaileva protektionismi, jossa tarkoituksellisesti halutaan katsoa vain peruutuspeiliin. Todellisuus on kuitenkin sekä-että, ei joko-tai. Historiasta voi noutaa nykyhetkeen monia edelleen toimivia tekemisen tapoja ja samalla kuitenkin suunnata katse vahvasti menosuuntaan ja pitkälle tulevaisuuteen.

Olen vahvasti sitä mieltä, että kaiken tämän teknologisen muutoksen ja murroksen keskellä ihmisen tulisi olla kehittämisen keskiössä. Me yhdessä voimme rakentaa parempaa maailmaa, ja siinä muotoilulla voisi olla nykyistä paljon keskeisempi rooli.

Teksti ja kuva Jari Koskinen

Ennakointikyvykkyys ja Trump

Tässä tekstissä pohdimme ennakointikyvykkyyttä. Arvioimme samalla sitä, miksi Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi tapahtui kuin puskan takaa, ilman että vain aniharva osasi ennakoida valintaa. Continue reading ”Ennakointikyvykkyys ja Trump”

Palveluliiketoiminta kaataa siiloja

Digitalisaatio puhuttaa ihmisiä kahvipöytien äärellä, kotisohvilla, junamatkalla, yritysten johtoryhmissä, luokkahuoneissa – arjessa ja vapaa-ajassa. Teknologian sijaan siinä on pohjimmiltaan kysymys palvelusta. Digitalisaatio on arvon luomista palveluiden avulla. Teknologian avulla voidaan tarjota erilaista ja uudenlaistakin palvelua käyttäjille. Erityisen voimakkaan, teolliseen vallankumoukseen verrattavan muutoshaasteen digitalisoitumisesta tekee kuitenkin sen yhteisvaikutus palvelullistumisen ja käyttäjälähtöisyyden kanssa. Palveluliiketoiminta osaamisalueena ja näkökulmana pureutuu näihin teemoihin eri elämänalueilla ja toimialoilla. Tämä artikkeli käsittelee sitä, miten palveluliiketoiminta kaataa organisatorisia, osastojen välisiä siiloja sekä haastaa kiinnittämään huomiota eri yksikkö- ja toimintorajojen sijaan siihen, mikä niitä yhdistää.  Continue reading ”Palveluliiketoiminta kaataa siiloja”

Miten pärjätä työelämän muutosten keskellä?

Yhä suurempi osuus uusista organisaatioista toimii tänään eri tavalla, kuin mihin olemme perinteisesti tottuneet. Asiakkaan kokema arvo, oli kyseessä sitten tuotteet tai palvelut, syntyy yhdessä asiakkaan kanssa tehtyinä ongelman kuvauksina, ja tilanne- ja tapauskohtaisina ratkaisuina juuri asiakkaalle sopivalla tavalla. Arvonluonnin logiikka on muuttumassa toistosta tilannekohtaisuuteen. Continue reading ”Miten pärjätä työelämän muutosten keskellä?”

Illuusio ketteristä organisaatioista

Uni on tärkeää ja mikään ei tuo unta helpommin kuin filosofian järkäleet jostain historian hämäristä. Tähän on oman subjektiivisen todellisuudentajuni mukaan kaksi syytä. Continue reading ”Illuusio ketteristä organisaatioista”

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Ylös ↑